Kun teeret huomasivat, että metsoilla oli semmoinen menestys, eivät hekään enää voineet pysyä vaiti. Kun ei ollut puuta, johon he olisivat voineet lentää, he hyökkäsivät alas kisakentälle, missä kanerva kasvoi niin korkeana, että vain heidän kauniisti kaareutuvat pyrstöhöyhenensä ja heidän paksut nokkansa näkyivät, ja alkoivat laulaa: "Kurr-rurr-rurr."
Juuri silloin kun teeret alkoivat kilpailla metsojen kanssa, tapahtui jotakin arvaamatonta. Kettu hiipi nyt, kun eläimet eivät ajatelleet muuta kuin teerten leikkiä, aivan hiljaa villihanhien kukkulalle. Hän kulki hyvin varovasti ja pääsi melkein kukkulan laelle, ennen kuin kukaan huomasi häntä. Yht'äkkiä keksi hänet kuitenkin muuan villihanhi, ja kun hän ei voinut uskoa, että kettu oli hiipinyt hanhien joukkoon missään hyvässä tarkoituksessa, hän alkoi laulaa: "Varokaa itseänne, villihanhet! Varokaa itseänne!" Kettu iski häntä kurkkuun, ehkä enimmäkseen sentähden, että tuo pitäisi suunsa kiinni, mutta villihanhet olivat kuulleet huudon ja kohosivat kaikki ilmaan. Ja kun he olivat lentäneet ylös, näkivät kaikki eläimet Smirre ketun seisovan villihanhien kukkulalla, suussaan kuollut hanhi.
Mutta sentähden, että näin oli rikkonut leikkipäivän rauhaa, sai Smirre kettu niin kovan rangaistuksen, että hänen kaiken elinaikansa täytyi katua sitä, ettei ollut voinut hillitä kostonhaluaan, vaan oli tällä tavalla koettanut vihdoinkin päästä Akan ja hänen parvensa kimppuun. Joukko kettuja piiritti hänet heti ja hänet tuomittiin vanhan tavan mukaan, joka käskee, että kuka tahansa häiritsee suuren leikkipäivän rauhaa, hänen on mentävä maanpakoon. Ei kukaan kettu tahtonut lieventää tuomiota, koska kaikki tiesivät, että sinä hetkenä kun he jotakin semmoista yrittäisivät, karkotettaisiin heidät leikkipaikalta eikä heidän sallittaisi enää koskaan sinne jalallaan astua. Smirren maanpakotuomio siis julistettiin vastalauseitta. Häntä kiellettiin oleskelemasta Skoonessa. Hänet karkotettiin vaimon ja sukulaisten luota, karkotettiin metsästysmailtaan, asunnostaan, lepopaikoistaan ja piiloistaan, joita hän tähän saakka oli omistanut, ja hänen täytyi lähteä koettamaan onneaan vierailla mailla. Ja jotta kaikki ketut Skoonessa tietäisivät, että Smirre oli siinä maakunnassa henkipatto, puraisi vanhin ketuista häneltä pois oikean korvan huipun. Niin pian kuin tämä oli tehty, alkoivat kaikki nuoret ketut ulvoa verenhimosta ja karkasivat Smirren kimppuun. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja hän riensi pois Kullabergista kaikki nuoret ketut kintereillään.
Kaikki tämä tapahtui sillä aikaa kun teeret ja metsot kilpailivat keskenään. Mutta nämä linnut syventyvät siinä määrin lauluunsa, etteivät kuule eivätkä näe mitään muuta. Eivätkä he olleetkaan antaneet häiritä itseään.
Tuskin oli metsälintujen kilpailu päättynyt, kun Häckabergan hirvet astuivat esiin näyttämään sotaleikkiään. Siinä oli monta hirviparia, jotka taistelivat samalla kertaa. He karkasivat toisiaan vastaan suurella voimalla, iskivät kalisten sarvensa yhteen, niin että piikit takertuivat toisiinsa, ja koettivat pakottaa toisiaan taaksepäin. Kanervamättäät repesivät heidän sorkkiensa alla, heidän henkensä savusi, kurkuista tunkeutui kauheata mörinää ja vaahto valui kylkiä pitkin.
Kaikilla kukkuloilla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, kun taistelutaitoiset hirvet näin ottelivat. Ja kaikissa eläimissä heräsi uusia tunteita. Jok'ikinen tunsi olevansa rohkea ja voimakas, täynnä palaavia voimia, jotka kevät oli uudelleen synnyttänyt; reipas ja valmis kaikenlaisiin seikkailuihin. He eivät tunteneet mitään vihaa toisiaan kohtaan, mutta kuitenkin kaikitenkin kohosi kaikkialla siipiä, niskahöyheniä nousi, kynsiä hiottiin. Jos hirvet olisivat jatkaneet vielä hetkenkään aikaa, olisi kaikilla tahoilla syntynyt hurja taistelu, sentähden että kaikissa oli syttynyt palava halu näyttää, että hekin olivat eloa täynnä, että talven taintumus oli ohi, että voima kiehui ruumiissa.
Mutta hirvet herkesivät taistelemasta juuri oikealla hetkellä, ja heti kulki kuiskaus kukkulalta kukkulalle: "Nyt tulevat kurjet."
Ja niin tulivat nyt nuo harmaat, hämypukuiset linnut töyhtöisin siivin ja punatupsuisin niskoin. Nuo korkeajalkaiset, solakkakaulaiset ja pikkupäiset suuret linnut tulivat liukuen kukkulan rinnettä salaperäisessä huumeessa. Liukuessaan eteenpäin he pyörähtelivät ympäri puoleksi lentäen, puoleksi tanssien. Siivet somasti koholla he liikkuivat käsittämättömän nopeasti. Oli jotakin ihmeellistä ja outoa heidän tanssissaan. Oli niinkuin olisi harmaita varjoja kiitänyt karkelossa, jota silmä tuskin taisi seurata. Oli niinkuin he olisivat oppineet sen usvapilviltä, jotka leijailevat yli autioiden soiden. Se oli kuin loihdittua tuo tanssi, ja kaikki jotka olivat ensi kertaa Kullabergilla ymmärsivät, miksi koko kokous oli saanut nimensä kurkien tanssista. Siinä oli hurjuutta tuossa tanssissa, mutta se tunne, jonka se herätti, oli suloista kaipuuta. Ei kukaan nyt enää ajatellut taistelua. Sen sijaan tahtoivat kaikki, sekä siivekkäät että ne, joilla ei siipiä ollut, kohota äärettömään korkeuteen, yletä yläpuolelle pilvien, etsiä mitä oli siellä kaukana, jättää raskaan ruumiin, joka veti heitä maata kohti, ja leijailla pois taivasten taa.
Sellaista ikävää siihen, joka on saavuttamatonta, siihen, joka on peitossa tämän elämän takana, tunsivat eläimet ainoastaan kerran vuodessa, ja sen he tunsivat sinä päivänä, jona he katselivat kurkien suurta karkeloa.