Tultuaan porstuaan hän rupesi etsimään puukenkiään, sillä huoneessa hän oli tietysti kulkenut sukkasillaan. Hän ihmetteli, kuinka voisi panna jalkaansa suuret, kömpelöt puukengät, kun jo samassa näki pienet kengät kynnyksen vieressä. Kun hän huomasi, että haltija oli pitänyt huolta hänen kenkiensäkin muuttamisesta, kävi hänen mielensä vieläkin murheellisemmaksi. Näkyi olevan tarkoitus, että tätä surkeutta tulisi kestämään kauan.
Vanhalla tammilaudalla, joka oli porstuan oven edessä, hyppeli
varpunen. Tuskin se oli huomannut pojan, kun se alkoi huutaa: "Katsos
Niilo hanhipoikaa! Katsos Peukaloista! Katsos Niilo Holgerinpoika
Peukaloista!"
Heti käänsivät sekä hanhet että kanat katseensa poikaan, ja siitä syntyi kauhea kaakatus. "Kukkelikuu", kiekui kukko, "se on parahiksi hänelle, kukkelikuu, hän on repinyt minua heltasta!" — "Ka, ka, ka, se oli parahiksi hänelle!" huusivat kanat, eikä huutamisesta tullut loppua. Hanhet juoksivat tiheään ryhmään ja pistivät päänsä yhteen ja kysyivät: "Kuka on mahtanut tuon tehdä? Kuka on mahtanut tuon tehdä?"
Mutta merkillisintä oli tässä se, että poika ymmärsi, mitä ne sanoivat.
Hän hämmästyi niin, että jäi portaille seisomaan ja kuuntelemaan. "Se
mahtaa johtua siitä, että minut on loihdittu haltijaksi", hän sanoi.
"Sentähden minä ymmärrän lintujen kieltä."
Hänestä oli sietämätöntä, kun kanat eivät lakanneet hokemasta, että se oli parahiksi hänelle. Hän heitti kiven niitä kohti ja huusi: "Suunne kiinni, senkin ilkiöt!"
Mutta hän oli unohtanut, ettei hän enää ollut semmoinen, jota kanojen olisi tarvinnut pelätä. Kanat karkasivat häntä vastaan ja asettuivat hänen ympärilleen ja huusivat yhä: "Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle! Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle!"
Poika koetti päästä pakoon, mutta kanat juoksivat perässä ja huusivat, niin että häneltä oli korvat haljeta. Tuskinpa hän olisi niistä koskaan päässyt, ellei kissa olisi ilmaantunut pihalle. Niin pian kuin kanat näkivät kissan, ne vaikenivat eivätkä näyttäneet ajattelevan muuta kuin matojen penkomista.
Poika juoksi heti kissan luo. "Rakas Mirri", hän sanoi, "sinähän tiedät kaikki loukot ja piilopaikat tässä talossa. Ole nyt hyvä ja sano minulle, mistä minä löytäisin haltijan."
Kissa ei vastannut heti. Hän istahti, kiversi häntänsä kauniisti jalkojen eteen ja tuijotti poikaan. Se oli suuri, musta kissa, jolla oli valkoinen pilkku rinnassa. Sileä karva kiilteli auringon paisteessa. Kynnet olivat piilossa, silmät olivat tasaisen harmaat, keskellä vain pieni, kaitainen rako. Kissa näytti oikein siivolta ja hyvänsuovalta.
"Kyllä minä tiedän, missä haltija asuu", hän sanoi pehmeällä äänellä.
"Mutta ei ole sanottu, että minä tahdon sen sinulle ilmaista."