"Rakas Mirri, kuule, sinun pitää auttaa minua", sanoi poika. "Etkö näe, kuinka hän on loihtinut minut!"
Kissa aukaisi vähän silmiään, niin että vihreä ilkeys alkoi vähän näkyä. Hän kehräsi ja hyrräsi hyvästä mielestä ennen kuin vastasi. "Pitäisikö minun ehkä auttaa sinua sentähden, että vähän väliä olet minua hännästä kiskonut?" hän sanoi viimein.
Silloin poika suuttui ja unohti ihan, kuinka pieni ja voimaton hän nyt oli. "Voin minä sinua vieläkin hännästä kiskoa", hän sanoi ja juoksi kissaa päin.
Samassa oli kissa niin muuttunut, että poika tuskin osasi uskoa sitä samaksi eläväksi. Jok'ikinen karva sen ruumiissa seisoi pystyssä. Selkä oli köyryssä, jalat olivat pidenneet, kynnet repivät maata, häntä oli käynyt lyhyeksi ja paksuksi, korvat kääntyneet taaksepäin, suu sähisi, silmät seisoivat suurina päässä ja leiskuivat punaista tulta.
Poika ei tahtonut antaa mokoman kissan pelottaa itseään, vaan astui vielä askelen eteenpäin. Mutta silloin kissa teki hyppäyksen, osui suoraan pojan päälle, kaatoi hänet kumoon ja asettui hänen päälleen, etukäpälät rinnan päällä ja kita avoinna kurkun kohdalla.
Poika tunsi, kuinka kynnet tunkivat liivien ja paidan läpi ihoon ja kuinka terävät etuhampaat kutittivat hänen kurkkuaan. Hän huusi apua, minkä kurkustaan kykeni.
Mutta kukaan ei tullut hätään ja hän luuli totisesti jo viimeisen hetkensä tulleen. Silloin hän tunsi, että kissa veti kyntensä sisään ja päästi kurkun puristuksesta.
"No niin", hän sanoi, "olkoon täksi kerraksi, annan sinun nyt mennä äitisi tähden, joka minua ruokkii. Tahdoin vain, että tietäisit kummallako meistä on valta."
Sen sanottuaan kissa meni tiehensä ja näytti yhtä sileältä ja laupiaalta kuin äsken tullessaan. Poika oli niin häpeissään, ettei sanonut sanaakaan, vaan riensi navettaan etsimään haltijaa.
Siellä oli vain kolme lehmää. Mutta kun poika tuli sisään, syntyi siinä semmoinen mylvintä ja melu, että niitä hyvin olisi voinut luulla olevan kolmekymmentäkin. "Muu, muu, muu!" ammui Ruusu. "Onpa toki hyvä, että on oikeutta maailmassa."