Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Selma Lagerlöf

Saviastia

Smoolannin kaakkoisessa kulmassa on kihlakunta, jonka nimi on Sunnerbo. Se on sangen sileää ja tasaista maata, ja jos joku näkee sen talvella sen ollessa lumen peitossa, ei voi kuvitella muuta kuin että lumen alla on kynnettyjä peltoja, vihreitä ruisvainioita ja niitettyjä apilasniittyjä, kuten tasankomaalla tavallisesti on. Mutta kun lumi vihdoinkin sulaa huhtikuun alkupuolella, käykin ilmi, että lumen alla ei olekaan muuta kuin kuivaa hiekkanummea, alastonta kalliota ja suuria, veteliä soita. Peltoja on kyllä siellä täällä, mutta ne ovat niin pieniä, että niitä tuskin huomaa, ja pieniä, harmaita tai punaisia talonpoikaistupia on myöskin, mutta ne ovat tavallisesti piiloutuneet johonkin koivulehtoon ikään kuin välttäen näyttäytymistä.

Siinä, missä Sunnerbon kihlakunta sattuu Hallannin rajaan, on niin laaja hiekkanummi, että toisella reunalla seisoja ei voi nähdä nummen toiselle reunalle. Koko nummella ei kasva muuta kuin kanervaa, eikä olisi helppoa saada muita kasveja täällä viihtymäänkään. Kaikkein ensiksi pitäisi silloin hävittää juurineen kanerva, sillä asia on niin, että vaikka sillä on vain pieni vaivainen runko, pienet, vaivaiset oksat ja kuivat, vaivaiset lehdet, niin se kuitenkin kuvittelee olevansa puu. Sentähden se käyttäytyy samalla tavalla kuin oikeat puut, levittäytyy metsinä laajoille aloille, pitää uskollisesti yhtä eikä tahdo juuri sietää, että suuret tai pienet kasvit tunkeutuvat sen alueelle.

Ainoa paikka nummella, jossa kanerva ei ole yksinvaltiaana, on pitkä kivikkoharju, joka kulkee sen keskitse. Siinä on sekä katajapensaita että pihlajia ja muutamia suuria, kauniita koivuja. Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli siellä myöskin tupa ja palanen raivattua maata, mutta ihmiset, jotka kerran olivat asuneet siellä, olivat syystä tai toisesta muuttaneet sieltä pois. Pieni tupa oli tyhjä ja pelto oli viljelemätön.

Kun asukkaat olivat lähteneet tuvasta, he olivat sulkeneet uunin pellin, panneet ikkunat hakaan ja lukinneet oven. Mutta he eivät olleet ajatelleet, että yksi ikkunaruutu oli rikki ja että reikä oli tukittu vain rievulla. Parin kesän sadekuurojen vaikutuksesta tuo riepu oli mädäntynyt ja luhistunut kokoon, ja viimein oli variksen onnistunut kaivaa se siitä pois.

Nummen harju ei näet ollut niin autio kuin olisi saattanut luulla: siinä asui suuri variskansa. Koko vuotta ne eivät tietysti siellä asuneet. Ne muuttivat talveksi ulkomaille, syksyisin ne vaelsivat yhdeltä pellolta toiselle koko Göötanmaassa ja nokkivat viljaa, kesäisin ne hajaantuivat Sunnerbon kihlakunnan kartanoihin ja elivät munista, marjoista ja linnunpoikasista, mutta kun saapui kevät, jolloin niiden oli rakennettava pesiä ja munittava, ne tulivat takaisin kanervanummelle.

Sen variksen nimi, joka poimi rievun ikkunasta, oli Maija Valkohöyhen, mutta häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin joko Kuhnukseksi tai Tuhmukseksi tai suorastaan Kuhnus-Tuhmukseksi siksi, että hän aina käyttäytyi tuhmasti ja taitamattomasti eikä kelvannut miksikään muuksi kuin narrattavaksi. Kuhnus-Tuhmus oli suurempi ja voimakkaampi kaikkia muita variksia, mutta se ei auttanut häntä niin vähääkään, sillä hän vain oli ja pysyi kaikkien pilkattavana. Ei auttanut häntä sekään, että hän oli hyvin hienoa sukua. Jos kaikki olisi oikein käynyt, niin olisipa hänen vielä pitänyt olla koko lauman johtaja, sentähden, että se arvo ikimuistoisista ajoista oli kuulunut vanhimmalle Valkohöyhenien suvusta. Mutta jo paljon ennen kuin Kuhnus-Tuhmus oli syntynyt, oli valta siirtynyt hänen suvustaan, ja se oli nyt erään julman ja villin variksen hallussa, jonka nimi oli Vinha-Tuuli.

Tuo vallan muutos oli ollut seurauksena siitä, että Varisharjun varikset olivat saaneet halun muuttaa elintapojaan. Voihan olla, että moni luulee kaikkien, joilla on variksen nimi, elävän samalla tavalla, mutta se on suuri erehdys. On kokonaisia variskansoja, jotka viettävät rehellistä elämää, se on, syövät vain siemeniä, matoja ja kuolleita eläimiä, ja on toisia, jotka viettävät oikeaa ryövärin elämää, tappavat jäniksenpoikia ja pikkulintuja ja ryöstävät jok'ikisen löytämänsä linnunpesän.

Vanhat Valkohöyhenet olivat olleet ankaria ja kohtuullisia, ja niin kauan kuin he olivat johtaneet laumaa, he olivat pakottaneet varikset käyttäytymään niin, ettei muilla linnuilla ollut mitään pahaa heistä sanottavana. Mutta varikset olivat monilukuisia, ja köyhyys oli suuri heidän keskuudessaan. He eivät ajan pitkään jaksaneet elää näin ankarasti ja siveellisesti, vaan he tekivät kapinan Valkohöyheniä vastaan ja antoivat vallan Vinha-Tuulelle, joka oli pahin pesien ryöstäjä ja ryöväri mitä ajatella voi, ellei ehkä hänen vaimonsa Tuulen-Puuska ollut vielä pahempi. Heidän hallituksensa aikana varikset olivat alkaneet viettää semmoista elämää, että heitä nyt pelättiin enemmän kuin kyyhkyshaukkoja ja huuhkaimia.

Kuhnus-Tuhmuksella ei tietysti ollut mitään sanomista varislauman asioihin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei hän vähimmässäkään määrin ollut tullut esi-isiinsä ja ettei hän kelvannut johtajaksi. Ei kukaan olisi puhunut hänestä, ellei hän alinomaa olisi tehnyt uusia tyhmyyksiä. Muutamat oikein viisaat sanoivat, että oli ehkä onneksi Kuhnukselle, että hän oli semmoinen saamaton raukka, muuten Vinha-Tuuli ja Tuulen-Puuska eivät olisi antaneet hänen, vanhan päällikkösuvun jäsenen, jäädä laumaan.