Varisten viemä
Keskiviikkona huhtikuun 13. p:nä.
Villihanhet nousivat ylös aamun sarastaessa ennättääkseen kerätä vähän ruokaa itselleen, ennen kuin lähtisivät matkalle Itä-Göötanmaahan. Se saari Gåsfjärdenissa, jossa he olivat nukkuneet, oli pieni ja paljas, mutta vedessä sen ympärillä oli kasveja, joita voi syödä kyllikseen. Pojan laita oli pahempi. Hänen oli mahdoton löytää mitään syötävää.
Seistessään siinä nälkäisenä ja ikävystyneenä ja katsellessaan joka suunnalle hän huomasi kaksi oravaa, jotka leikkivät metsäisellä niemekkeellä vastapäätä kalliosaarta. Hänen mieleensä juolahti, että oravilla oli kenties jäljellä entisiä talvisäästöjä, ja hän pyysi valkoista hanhikukkoa viemään hänet vastapäätä olevalle niemekkeelle saadakseen kerjätä heiltä pari pähkinää.
Suuri valkoinen ui heti hänen kanssaan salmen yli, mutta onnettomuudeksi oravilla oli niin hauskaa keskenään ajellessaan toisiaan puusta puuhun, etteivät he kuunnelleet poikaa. Sen sijaan he vetäytyivät syvemmälle metsään. Poika riensi perässä ja katosi kohta hanhikukon näkyvistä, joka istui rannalla odottamassa.
Poika tallusteli valkovuokon varsien lomitse, jotka ylettyivät hänen leukaansa asti; silloin hän tunsi jonkun tarttuvan häneen takaapäin ja koettavan nostaa ylös. Hän kääntyi katsomaan ja näki, että varis oli tarttunut hänen paidankaulukseensa. Hän koetti irroittautua, mutta ennen kuin hän pääsi irti, ehätti toinen varis siihen, iski hänen toiseen sukkaansa ja keikautti hänet kumoon.
Jos poika olisi heti huutanut apua, olisi valkea hanhikukko varmaankin voinut pelastaa hänet, mutta hän piti kai kunniakkaampana suoriutua yksin kahdesta variksesta. Hän potki ja sätki, mutta varikset eivät hellittäneet saalistaan ja pääsivät vihdoinkin kohoamaan ilmaan. Ne menettelivät siinä puuhassa niin varomattomasti, että pojan pää kolahti oksaan. Hän sai kovan iskun päähänsä, hänen silmänsä mustenivat ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän taas avasi silmänsä, oli hän korkealla maasta. Hän tuli tajuihinsa vain vähitellen, eikä hän alussa tiennyt, missä oli eikä mitä näki. Katsahtaessaan alaspäin hänestä tuntui kuin siellä olisi ollut äärettömän suuri, villava matto, joka oli kudottu vihreille ja ruskeille, suurille, säännöttömille kuvioille. Matto oli hyvin paksu ja uhkea, mutta häntä säälitti, että se oli niin huonossa kunnossa. Se oli ihan repaleinen, pitkiä rakoja kulki sen poikki, ja paikoittain oli suuria palasia poissa. Ja ihmeellisintä oli, että se näytti olevan levällään ison kuvastinlasin päällä, sillä raoista ja rei'istä maton alta kiilsi kirkas ja välkkyvä kuvastimen pinta.
Sen lisäksi hän vielä huomasi, että aurinko tuli pyörien taivaalle. Heti rupesi peilin pinta reikien ja kolojen alla hohtamaan punaiselta ja kullalta. Se oli oikein komeaa, ja poika iloitsi kauneista värivivahduksista, vaikkei oikein ymmärtänytkään mitä se oli. Mutta nyt varikset laskeutuivat alemmaksi, ja samassa hänelle selvisi, että matto hänen alapuolellaan oli maa, jota peittivät vihreät havumetsät ja ruskea, paljas lehtimetsä, ja että reiät ja kolot olivat kimmeltäviä järviä ja lampia.
Hän muisti, että hänen ensi kertaa ilmassa kulkiessaan oli skoonelainen maisema näyttänyt hänestä ruudukkaalta kangaspalaselta. Mutta mikähän maa mahtoi olla tämä repaleisen maton näköinen maa?