Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.
»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»
Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.
Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin innoissaan hän oli.
Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.
»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä eihän siihen enää ollut aikaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.
»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»
Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.
»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.