»Miten minä menen kirkkoon, miten minä näyttäydyn muitten ihmisten parissa, jos minun käy niin huonosti, etten omista enää omaa tupaakaan?»
Jannen ajatukset olivat muualla. Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne kauniit muistot, jotka liittyivät tupaan. Täällä kätilö oli laskenut lapsen hänen syliinsä. Tuossa kynnyksellä hän oli seisonut, kun aurinko kurkisti esiin pilvien lomasta antaakseen tytölle nimen. Tupa oli kasvanut kiinni häneen, Klara Gullaan ja Katrinaan. He eivät voineet menettää sitä.
Hän huomasi, miten Klara Gulla puristi nyrkkiin toisen kätensä. Kyllä hän varmaan nyt aivan heti tulisi heidän avuksensa.
Lars Gunnarsson ja puotilainen nousivat penkiltä ja lähestyivät ovea. He heittivät hyvästit poistuessansa. Mutta ei kukaan tupaan jääneistä vastannut heidän tervehdykseensä.
Niin pian kuin he olivat menneet, heitteli nuori tyttö kopeasti päätään ja nousi ylös.
»Kunpa antaisitte minun lähteä maailmalle!» sanoi hän.
Katrina lakkasi mutisemasta ja vääntelemästä käsiään. Nuo sanat olivat herättäneet hiukan toivoa hänessä.
»Eiköhän sitä voisi ansaita kaksisataa riksiä lokakuun ensimäiseksi päiväksi», sanoi Klara Gulla. »Jos vain saan lähteä Tukholmaan ja hankkia itselleni palveluspaikan, niin lupaan teille, että saatte pitää tupanne.»
Kun Skrolyckan Janne kuuli nämät sanat, kalpeni hän ja pää painui taaksepäin, ikäänkuin hän olisi mennyt tainnoksiin.
Miten kaunista se oli pikku tytön puolelta. Tätä hän koko ajan oli odottanutkin. Mutta miten, miten hän saattaisi elää, jos tyttö lähtisi pois hänen luotaan?