Eräänä iltana syksypuolella oli Janne lähdössä kotiin Fallan talosta, missä hän kaiken päivää oli puinut riihessä. Hän oli saanut taas entisen työhalunsa keskusteltuaan nuotankutojan kanssa. Hän arveli velvollisuudekseen koettaa pysyä pystyssä niin hyvin kuin taisi. Pikku tyttöä ei saisi kohdata sellainen häpeä hänen palatessaan kotiin, että hänen vanhempansa olisivat joutuneet vaivaishoitoon.
Kun Janne oli päässyt niin pitkälle, ettei häntä voitu enää nähdä talon ikkunasta, kohtasi hän naisen tiellä. Oli jo hiukan hämärä, mutta sittenkin Janne huomasi heti, että se oli itse emäntä, ei nuori emäntä, joka oli naimisissa Lars Gunnarssonin kanssa, vaan vanha, oikea Fallan emäntä.
Hän oli käärinyt ympärilleen suuren saalin, joka ulottui aina maahan saakka. Janne ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lämpimästi puettuna, ja hän ihmetteli, olikohan hän sairas. Hän oli viime aikoina näyttänytkin hiukan huonolta. Fallan Erikin kuollessa viime keväänä ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässään, ja nyt puoli vuotta myöhemmin hänellä tuskin oli yhtään mustaa jäljellä.
Fallan emäntä pysähtyi tervehtimään ja sitten he alkoivat keskustella yhdessä. Emäntä ei sanallakaan viitannut siihen, että hän varta vasten oli odottanut Jannea, mutta Janne tunsi sittenkin vaistomaisesti, että asian laita oli siten. Hänen mieleensä iski ajatus, että emäntä mahdollisesti aikoi puhua Klara Gullasta, ja hän nolostui aivan, kun tämä alottikin aivan muusta.
»Sanokaapa, Janne», sanoi emäntä, »muistatteko te vielä Fallan vanhaa isäntää, minun isääni, häntä, joka oli isäntänä ennenkuin Erik tuli taloon?»
»Kuinka minä en häntä muistaisi?» sanoi Janne. »Minä olin noin kahdentoista-vuotias hänen kuollessansa.»
»Hänellä oli hyvä vävypoika», sanoi vanha emäntä. — »Niin, se on varma, se», vakuutti Janne.
Emäntä oli hetken aikaa vaiti ja huokasi pari kertaa, ennenkun jatkoi. »Minä olisin tahtonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, Janne. Ettehän te ole niitä, jotka levittävät minun puheitani oikealle ja vasemmalle?» — »Ei, kyllä minä osaan vaieta.» — »Sitähän minäkin olen ollut huomaavinani tänä vuonna.»
Uusi toivo heräsi Jannen mielessä. Eihän olisi lainkaan mahdotonta, että Klara Gulla olisi kääntynyt Fallan emännän puoleen ja pyytänyt häntä kertomaan vanhemmille siitä suuresta onnesta, mikä hänelle oli tapahtunut.
Vanha nuotankutoja oli sairastunut luuvalokuumeeseen heti sen keskustelun jälkeen, jonka hänen miniänsä oli keskeyttänyt, ja hän oli ollut niin huonona, ettei Janne viikkokausiin ollut voinut puhella hänen kanssaan. Nyt hän oli taas jalkeilla, mutta edelleen hyvin heikkona, ja pahinta oli se, että hän näytti kadottaneen muistinsa sairautensa jälkeen. Janne oli odottanut, että hän itse kertoisi jotakin Klara Gullan kirjeestä, mutta kun hän ei sitä tehnyt eikä ottanut ymmärtääkseen viittauksiakaan, oli hän kysynyt häneltä aivan suoraan.