»Hiljaa, hiljaa!» sanoi hän. »Nyt me emme puhu mitään muuta kuin asiaamme. Hiljaa, hiljaa!»
Hän ojensi etusormensa pystyyn ja seisoi aivan hiljaa silmät suurina päässä.
»Ei mitään sivuhyppäyksiä!» sanoi hän. »Pysytään asiassa. Lakkaa vain hiukan puimasta!»
Hän odotti, kunnes Janne totteli häntä.
»Sinä tulit yöllä unessa minun luokseni, aivan niin. Sinä tulit minun luokseni, ja minä sanoin tällä tavalla näin: 'Oletko ulkona jaloittelemassa, Askedalin Janne?' — 'Ei', sanoit sinä, 'nyt minun nimeni onkin Kaihonlaakson Janne'. — 'Vai niin, tervetuloa!' sanoin minä. 'Siellä minä olen koko ikäni asunut'.»
Hullu-Ingeborg katosi kynnykseltä. Janne jäi ihmettelemään hänen sanojansa. Hän ei jatkanut heti työtään, vaan vaipui mietteisiinsä.
Hetken kuluttua palasi Hullu-Ingeborg jälleen.
»Nyt muistan, mitä varten minä tulin tänne», sanoi hän. »Minun piti näyttää sinulle tähtiäni.»
Hänellä oli käsivarrellaan pieni koppa, jonka yli liina oli sidottu.
Aukoessaan solmuja hän jutteli koko ajan.
»Nämä ovat oikeita tähtiä, nämä. Kun joutuu asumaan Kaihonlaaksoon, niin ei tyydy enää maallisiin tavaroihin, vaan silloin on pakko etsiä tähtiä. Muu ei auta. Kyllä sinäkin nyt saat lähteä niitä hakemaan.»