Vihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pieni kartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerran maailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisi siihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, että siellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja aina lepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyä askareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahi eripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskeli siellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkein ensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin, joka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.
Kun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lienee oleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tulla kerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuin pilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoi se jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Ne tulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja aina mustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonka kodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaa kun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta, missä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovesta ulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikki täytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niin monta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseen urkujenrakentajaan.
Joskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon. Vanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissä kieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi, ja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoa siitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalat näyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mustasivat viiksiään. Eräs heistä kerskaili tällaisella seikkailulla. Hän koetti viedä kaunista tyttöä takaisin tämän sulhasen luo ja kotimatkalla sudet häntä ajoivat takaa. Toinen oli ohut mukana joulupidoissa, jolloin eräs vihastunut vieras viskasi kaikki pyyt seinään, koska hänelle oli uskoteltu niiden olevan variksia. Kolmas oli nähnyt ukon, jolla oli tapana istua puupöydän ääressä Beethovenia soittamassa.
Mutta satu saattoi ilmaista läsnäoloaan myöskin muulla tavalla. Ullakolla riippui puuteritukkaisen naisen vanha muotokuva, ja täytyihän siitä sivu kulkiessaan muistella, että se kuvasi kaunista kreivintytärtä, joka oli rakastanut veljensä nuorta kotiopettajaa ja kerran tullut häntä katsomaan, kun itse oli vanha, harmaantunut nainen ja tämä vanha, nainut mies. Romuhuoneessa oli isot pinkat asiakirjoja, jotka sisälsivät kauppakontrahteja ja vuokrasopimuksia, sen mahtavan rouvan allekirjoittamia, joka kerran oli hallinnut seitsemää tehdasta, perittyään ne rakastajaltaan. Jos tuli kirkkoon, näki siellä pienessä pölyisessä kaapissa lehterin alla arkun, joka oli täynnä epäuskoisia kirjoituksia ja jota ei saatu aukaista ennenkuin uuden vuosisadan alussa, eikä kaukana ollut sekään joki, jonka pohjalla lepäsi joukko pyhäinkuvia, jotka eivät olleet saaneet jäädä sille saarnastuolille ja parvelle, joita ne kerran olivat koristaneet.
Siitä seikasta kai, että niin monta tarinaa leijaili kartanon ympärillä, lopulta johtui, että eräs lapsista, siellä kasvaneista, sai halun tulla kertojaksi. Ei se ollut kukaan pojista, he eivät olleet paljon kotona, olivat kaukana kouluissaan melkein koko vuoden, joten satu ei saanut heissä niin suurta valtaa, vaan se oli eräs tytöistä, muuan, joka oli kivuloinen, joten hän ei saanut leikkiä ja juoksennella niin paljon kuin muut lapset, vaan oli hänen paras ilonsa lukemisella ja kertomuksilla saada selkoa kaikesta suuresta ja merkillisestä, mikä oli tapahtunut maailmassa.
Nyt ei kuitenkaan ollut ensinkään niin, että tuolla nuorella tytöllä heti alusta oli tarkoitus kirjoittaa niistä tarinoista ja jutuista, jotka häntä ympäröivät. Hänellä ei ollut etäisintäkään ajatusta, että saattoi syntyä kirja niistä tarinoista, joita hän oli kuullut niin usein kerrottavan, että ne hänen mielestään tuntuivat jokapäiväisimmiltä maailmassa. Kun hän yritti runoilemaan, valitsi hän aiheen kirjoistaan, ja rohkein mielin kyhäili hän juttuja Tuhannen ja yhden yön sulttaaneista. Walter Scottin ritareista ja Snorre Sturlasonin satukuninkaista.
Lienee varmaankin tarpeetonta mainita, että se, minkä hän kirjoitti, oli vähimmin alkuperäistä ja kypsymättömintä, mikä milloinkaan on kirjoitettu, mutta sitä hän ei luonnollisesti itse voinut nähdä. Hän kulki kotona hiljaisella pihalla ja täytti joka paperilehden, minkä hän saattoi saada käsiinsä, runoilla ja proosalla, näytelmillä ja romaaneilla. Kun hän ei kirjoittanut, odotteli hän onneaan. Ja onni olisi siinä, että joku vieras, joka oli hyvin valistunut ja mahtava, tulisi jonkun ihmeellisen sattuman kautta keksimään, minkä hän oli kirjoittanut, ja pitämään sitä painattamisen arvoisena. Sitten kaikki muu menisi itsestään.
Kuitenkaan ei mitään sellaista tapahtunut, ja kun nuori tyttö oli yli kahdenkymmenen vuoden, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän ihmetteli, mistä se tuli, ettei onni ottanut tullakseen. Häneltä puuttui kenties tietoja, hän tarvitsi kai myöskin nähdä vähän enemmän maailmaa kuin kotipihan. Ja koska meni niin pitkään, ennenkuin hän saattoi ansaita elatuksensa kirjailijana, tarvitsi hänen oppia jotakin, hankkia itselleen yhteiskunnallinen asema, jotta hänellä olisi leipäpalainen elääkseen, odotellessaan itseään.
Kenties asianlaita oli aivan yksinkertaisesti niin, että satu oli menettänyt kärsivällisyytensä häneen nähden. Se ajatteli kenties tällä tavoin: Koska tämä sokaistu ihminen ei näe sitä, mikä on lähinnä hänen silmäinsä edessä, niin pakoitettakoon hänet matkustamaan tiehensä. Kävelköön pitkin harmaita kivikatuja, asukoon ahtaissa kaupunkihuoneissa ilman muuta näköalaa kuin harmaa talonmuuri. Kulkekoon ihmisten kesken, jotka salaavat kaikki, mikä heissä on omituista, ja kaikki näyttävät olevan toistensa näköisiä. Kenties tämä opettaa hänen näkemään sen, mikä odottaa hänen kotinsa portin edustalla, kaiken sen, mikä elää ja hyörii niiden sinisten kukkulajonojen välillä, jotka joka päivä ovat hänen silmäinsä edessä.
Ja sitten eräänä syksynä, kun hän jo oli kahdenkolmatta vuoden vanha, matkusti hän Tukholmaan alkaakseen opiskella ja valmistaakseen itseään opettajattareksi.