Nuori tyttö oli pian työssä käsin. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan antautui kokonaan opinnoilleen. Näyttipä melkein siltä, kuin satu olisi hänet kokonaan kadottanut.
Silloin tapahtui jotakin merkillistä samana syksynä, sittenkun hän oli elänyt pari kuukautta harmaiden katujen ja talonmuurien keskellä. Eräänä aamupäivänä tuli hän käyden pitkin Malmskillnadkatua, pinkka kirjoja kainalossa. Vähäistä ennen oli hänellä ollut tunti kirjallisuuden historiassa. Se lienee käsitellyt Hellmania tahi Runebergiä, sillä hän kulki ajatellen näitä kahta ja niitä henkilöitä, jotka esiintyivät heidän runoudessaan. Hän sanoi itsekseen, että Runebergin säyseät sotauroot ja Hellmanin huolettomat juomaveikot olivat paras aine, mitä runoilijalla saattoi olla käytettävänä. Ja silloin yhtäkkiä syntyi hänessä tämä ajatus: Se maailma, missä sinä Värmlannissa olet elänyt, ei kai ole vähemmän alkuperäinen kuin Fredmanin tahi Vänrikki Stoolin. Jos vaan voit oppia hoitamaan sitä, kyllä sinulla on yhtä hyvä aine muovailtavana kuin nämä molemmat.
Tällä tavoin se tapahtui, että hän ensi kerran äkkäsi sadun. Ja samalla hetkellä kun hän sen näki, alkoi maa heilua hänen allansa. Koko pitkä Malmskillnadkatu Hamngatsbackenista aina paloasemalle saakka kohosi taivasta kohti ja vaipui jälleen, kohosi ja vaipui. Hänen täytyi hyvän aikaa seisoa paikallaan, kunnes katu oli päässyt rauhaan, ja hän katseli kummastellen ohikulkijoita, jotka kulkivat niin tyyneinä eivätkä huomanneet, mikä ihme oli tapahtunut.
Tällä hetkellä nuori tyttö päätti, että hän kirjoittaisi sadun värmlantilaiskavaljeereista, eikä hän koskaan hylännyt tätä aatetta. Mutta useita pitkiä vuosia vieri, ennenkuin päätös toteutui.
Ensinnäkin oli hän nyt joutunut uudelle elämänuralle, ja häneltä puuttui aikaa suuremman työn suorittamiseen. Toiseksi epäonnistui hän täydellisesti koettaessaan sitä kirjoittaa.
Näinä vuosina sattui kuitenkin alituisesti tapauksia, jotka olivat apuna sadun muovailemisessa. Eräänä aamuna loma-aikana istui hän isänsä kanssa aamiaispöydässä, ja he molemmat haastelivat vanhoista ajoista. Silloin tuli isä kertoneeksi eräästä nuoruudentuttavasta, jota hän kuvaili viehättävimmäksi ihmiseksi. Tämä mies toi iloa ja hauskuutta mukanaan, niihin hän tuli. Hän osasi laulaa, hän sävelsi, hän sepitti tilapäärunoja. Jos hän soitti tanssiksi, niin tanssivat ei ainoastaan nuoriso, vaan ukot ja akat, ylhäiset ja alhaiset, ja jos hän piti puhetta, niin täytyi nauraa tai itkeä, aina miten hän tahtoi. Jos hän joi itsensä juovuksiin, niin osasi hän soittaa ja laulaa paremmin kuin selvänä ollessaan, ja jos hän rakastui johonkin naiseen, oli tämän mahdotonta vastustaa häntä. Jos hän teki tyhmyyksiä, annettiin hänelle anteeksi; jos hän joskus oli murheellinen, tahdottiin tehdä mitä hyvänsä nähdäkseen hänet jälleen iloisena. Mutta suurta menestystä ei hänellä ollut maailmassa huolimatta suurista lahjoistaan. Enimmän aikansa oli hän elänyt Värmlannin tehtailla kotiopettajana. Viimein oli hän suorittanut papintutkinnon. Tämä oli korkein, mihin hän oli päässyt.
Tämän keskustelun jälkeen saattoi tyttö nähdä sadun sankarin edessään paremmin kuin ennen, ja siten tuli hieman eloa ja liikettä siihen. Eräänä kauniina päivänä sai sankari nimenkin ja hänet ristittiin Gösta Berlingiksi. Mistä hän tämän nimen sai, ei tyttö koskaan tiennyt. Oli, kuin olisi hän itse sen antanut.
Toisen kerran oleskeli hän kotona joululomalla. Eräänä iltana lähdettiin joulupitoihin etäälle kovan lumipyryn vallitessa. Matka kesti kauemmin kuin kukaan olisi voinut uskoa. Hevonen käydä kämpi jalan. Useita tunteja istui hän silloin pyryilmassa ja ajatteli satua. Kun he vihdoinkin saapuivat perille, oli hänellä ensimäinen lukunsa valmiiksi ajateltuna. Se oli se, joka käsitteli jouluyötä pajassa.
Mikä luku! Se oli hänen ensimäisensä ja monen vuoden kuluessa oli se hänen ainoansa. Se kirjoitettiin ensin runomittaan, sillä alkuperäinen suunnitelma oli, että sadusta tulisi romanssijakso niinkuin Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta vähitellen tuli tämä muutetuksi, ja erääseen aikaan oli aikomus, että se kirjoitettaisiin näytelmäksi. Silloin jouluyö muovailtiin uudelleen, jotta siitä tulisi kappaleen ensimäinen näytös. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut, ja nyt hän vihdoinkin päätti kirjoittaa sadun romaaniksi. Siten kirjoitettiin luku suorasanaisesti ja täytti se silloin neljäkymmentä kirjoitussivua. Kun se ensi kertaa kirjoitettiin uudestaan, käsitti se ainoastaan yhdeksän.
Muutaman vuoden kuluttua syntyi toinen luku. Se oli juttu tanssiaisista Borgissa ja susista, jotka ajoivat Gösta Berlingiä ja Anna Stjärnhökiä takaa.