Alkuaan tätä ei ensinkään kirjoitettu siinä mielessä, että se voisi tulla satuun, vaan jonkinlaiseksi tilapäärunoksi luettavaksi pienessä seurassa. Lukeminen jäi kuitenkin sikseen, ja novelli lähetettiin Dagny-lehdelle. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin se takaisin tekijälle sopimattomana Dagnylle. Siltä puuttui vielä kokonaan taiteellista muovailua.
Sillä välin tekijä aprikoitsi, mihin tämä poloinen novelli voitaisiin käyttää. Sovittaisiko hän sen satuun? Mutta olihan se itsenäinen, aivan päättynyt tarina. Se näyttäisi omituiselta muiden joukossa, jotka riippuivat paremmin toisissaan kiinni. Kenties ei olisikaan niin pahasti, ajatteli hän silloin, jos kaikki sadun luvut olisivat sellaisia, jotakuinkin päättyneitä tarinoita. Vaikeaksi tulisi sen suorittaminen, mutta kyllä se kävisi päinsä. Syntyisi kentiesi toisinaan aukkoja yhtenäisyydessä. Niin, mutta se antaisi kirjalle suurta runsautta ja pontta.
Nyt oli kaksi tärkeätä seikkaa ratkaistu. Selvää oli, että kirjasta tulisi romaani, ja että joka luku muodostaisi itsekseen kokonaisuuden, mutta tällä ei oltu niin erittäin paljoa voitettu. Hän, jonka mielessä oli syntynyt ajatus kirjoittaa Värmlannin kavaljeerien satu, kun hän oli kahdenkolmatta vanha, alkoi tähän aikaan lähennellä kolmekymmenlukua eikä ollut ennättänyt kirjoittaa enempää kuin kaksi lukua. Mihin vuodet olivat häneltä vierineet? Hän oli käynyt seminaarin, hän oli useita vuosia ollut opettajattarena Landskronassa, hän oli harrastanut ja puuhaillut monenlaisia asioita, mutta satu oli siltä kirjoittamatta. Joukko aineksia oli tosin kerätty. Mutta mitähän se merkitsi, että hänen oli niin vaikeata kirjoittaa se? Miksikä innostus ei koskaan häntä vallannut? Mintähden kynä niin vitkalleen kulki paperilla? Hänellä oli kyllä synkät hetkensä siihen aikaan. Hän ei varmaankaan koskaan saisi sitä valmiiksi. Hän oli se palvelija, joka kaivoi leiviskänsä maahan eikä koskaan tehnyt mitään yritystä käyttää sitä.
Asianlaita oli kuitenkin niin, että kaikki tämä tapahtui kahdeksankymmenluvulla, ankaran todellisuusrunouden parhaimpana aikana. Hän ihaili sen ajan suuria mestareita eikä koskaan ajatellut, että runoudessa voisi käyttää toista kieltä kuin sitä, jota nämä käyttivät. Omasta puolestaan piti hän enemmän romantikoista, mutta romanttisuus oli kuollut, eikä hän ajatellut uudestaan ottaa käytäntöön sen muotoa ja lausumatapaa. Vaikka hänen aivonsa olivat täpösen täynnä juttuja kummituksista ja hurjasta rakkaudesta, ihmeenihanista naisista ja seikkailuhaluisista kavaljeereista, koetti hän kirjoittaa tästä, käyttäen tyyntä realistista proosaa. Hän ei ollut kovin selvänäköinen. Toinen olisi heti nähnyt, että mahdoton oli mahdotonta.
Kerran kirjoitti hän kuitenkin pari pientä lukua toiseen tyyliin. Toinen oli kohtaus Svartsjön kirkkomaasta, toinen käsitteli vanhaa filosoofia Setä Eberhardia ja hänen epäuskoisia kirjoituksiaan. Hän kirjoitti ne enimmäkseen leikillä, käyttäen monta ah ja o huudahdusta proosassaan, joka oli melkein rytmillistä. Ja hän huomasi, että tällä tavoin sitä kävi kirjoittaminen, tässä oli innostusta, sen hän tunsi. Mutta kun nuo molemmat pienet luvut olivat valmiit, pani hän ne syrjään. Nehän olivat kirjoitetut ainoastaan leikillä. Eihän kokonaista kirjaa voinut tällä tapaa kirjoittaa.
Mutta kaihan oli niin, että satu nyt oli odottanut kylliksi kauan. Se ajatteli varmaan samalla tapaa kuin edellisellä kerralla, kun se lähetti hänet maailmalle. Minun täytyy taas lähettää tälle sokaistulle ihmiselle suuri kaipuu, joka avaa hänen silmänsä.
Tämä kaipuu heräsi hänessä siten, että kartano, jossa hän oli kasvanut, myytiin, ja hän tuli viimeistä kertaa katsomaan lapsuutensa kotia, ennenkuin vieraat ottaisivat sen haltuunsa.
Ja viimeisenä iltana, ennenkuin hän matkusti pois tästä paikasta, jota hän ei kenties koskaan enää tulisi näkemään, päätti hän kaikessa nöyryydessä kirjoittaa kirjan omalla tavallaan ja oman köyhän kykynsä mukaan. Siitä ei tulisi mikään mestariteos, niinkuin hän oli toivonut. Siitä tulisi kirja, jolle ihmiset tulisivat nauramaan, mutta hän kirjoittaisi sen siltäkin. Kirjoittaisi sen itseään varten, pelastaakseen itselleen, mitä hän vielä saattoi pelastaa siitä kodista: rakkaat vanhat jutut, huolettomain päivien iloisen rauhan ja kauniin maiseman pitkine järvineen ja siintävine kukkuloilleen.
Mutta hänestä, joka oli toivonut, että hän kuitenkin kerran oppisi kirjoittamaan kirjan, jota ihmiset olisivat tahtoneet lukea, tuntui siltä, kuin olisi hän luopunut siitä, minkä hän mieluimmin olisi tahtonut voittaa elämässä. Se oli raskain uhraus, jonka hän vielä oli kokenut.
Pari viikkoa myöhemmin oli hän taas kodissaan Landskronassa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän rupesi kirjoittamaan, hän ei oikein tiennyt, mitä siitä tulisi, mutta hänpä ei pelkäisi voimakkaita sanoja, huudahduksia, kysymyksiä. Eikä hän myöskään pelkäisi antaa itseään kaikkine lapsellisuuksineen ja kaikkine unelmineen. Ja tämän jälkeen alkoi sitten kynä käydä melkein itsestään. Tämä saattoi hänet melkein pyörryksiin, hän oli suunniltaan ihastuksesta. Kas, tämäpä oli kirjoittamista. Tuntemattomia asioita ja ajatuksia tahi oikeammin sanoen sellaista, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut omaavansa aivoissaan, tunkeutui paperille. Sivut täyttyivät niin nopeasti, ettei hän koskaan ollut sitä uneksinut. Minkä muovailemiseen hän muuten olisi tarvinnut kuukausia, niin, vuosia, valmistui nyt parissa tunnissa. Sinä iltana kirjoitti hän kertomuksen nuoren kreivittären vaelluksesta Löfvenin jään yli ja tulvasta Ekebyn luona.