Nainen hengittää syvään ja koettaa tyyntyä. Hän kuulee itse, kuinka hän kirkuu. Täytyyhän tuomarin luulla, että hän on tullut hulluksi, ellei hän osaa puhua tyynesti, mitä hän tahtoo. Hän taistelee vielä kerran itsensä kanssa voidakseen hallita ääntänsä, ja tällä kertaa se hänelle onnistuu. Hän sanoo verkkaan, vakavasti ja selvästi, katsellen tuomaria suoraan silmiin: — »Minä tahdon luopua kanteestani. Vastaaja on lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä. En tahdo, että hän tekee väärän valan.»
Nainen seisoo suorana ja päättäväisenä lakipöydän edessä ja katselee yhä suoraan tuomarin karkeihin kasvoihin. Tämä istuu nojaten molempia käsiään pöydänkanteen eikä pitkään aikaan ota silmiään tytöstä. Tuomarin katsellessa tyttöä tapahtuu hänessä suuri muutos. Kaikki velttous ja tyytymättömyys, mikä ilmeni hänen piirteissään, katoaa, ja nuo isot, karkeat kasvot käyvät kauniiksi kauneimmasta mielenliikutuksesta. »Kas tuossa», ajattelee tuomari, »kas tuossa, sellainen on minun kansani. Minun ei tule suuttua sille, kun niin paljo rakkautta ja jumalanpelkoa on yhdellä halvimmista.»
Äkkiä tuomari tuntee, että hänen silmänsä ovat täyttymäisillään kyynelillä, ja silloin hän säpsähtää melkein häpeissään ja heittää nopean silmäyksen ympärilleen. Silloin hän näkee, että kirjuri ja nimismies ja lautamiesten koko pitkä rivi ovat kumartuneet katsellakseen tyttöä, joka seisoo lakipöydän edessä, raamattu puristettuna rintaansa vasten. Ja hän näkee hohteen heidän kasvoissaan, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin oikein kaunista, mikä tuotti heille iloa aina sydänjuuriin saakka.
Sitten katselee tuomari myöskin käräjärahvasta, ja hänestä näyttää, että kaikki ihmiset istuvat ääneti ja hengittävät syvään, ikäänkuin juuri nyt olisivat saaneet kuulla, mitä eniten kaikesta olivat halunneet.
Kaikkein viimeksi katselee tuomari vastaajaa. Nyt tämä seisoo pää painuksissa ja katsoo lattiaan.
Tuomari kääntyy uudelleen köyhän tytön puoleen. »Tehdään niinkuin tahdot», sanoo hän. »Asia merkitään rauenneeksi», sanoo hän sitten pöytäkirjurille.
Vastaaja tekee liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi tehdä vastaväitteen. »Mikä nyt?» tiuskaa tuomari hänelle. »Onko sinulla mitään sitä vastaan?» Vastaaja painaa päänsä vieläkin syvemmälle ja vastaa tuskin kuultavasti: »Eihän tuota, parasta kai on, että niin käy», sanoo hän.
Tuomari istuu paikallaan vielä hetkisen, sitten työntää hän raskaan tuolinsa taaksepäin, nousee seisoalleen ja menee pöydän ympäri kantajan luo.
»Kiitos sinulle», sanoo hän, ojentaen kätensä tälle.
Tyttö on pannut raamatun luotaan, seisoo ja itkee ja pyyhkii pois kyyneleitä kokoonkäärityllä nenäliinalla.