»Kiitos sinulle», sanoo tuomari vielä kerran ja ottaa häntä kädestä ja pudistaa sitä, kuin olisi hänen edessään oikea miesten mies.
HOPEAKAIVOS.
Kuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire, niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja vaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti päänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»
Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa ollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.
Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä, joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä välin kun suuria matkavaunuja korjattiin.
Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden pajupensastojen välissä.
Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen astuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.
Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»
Hiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.
Ja sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.