»Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin», hän virkkoi.
Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan, paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla kuningaskruunulla.
»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.
Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä luuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja koki elää niinkuin opetti.
Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.
»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan mielenmukainen», hän virkkoi.
»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi, »että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»
»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas. Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään arvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja vanhanaikainen yksinkertaisuus.»
»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»
»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut sellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.