Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.
Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.
Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut vaikea esittää.
Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.
Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.
»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja kuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa, että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»
»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä», sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä mitä itse on puhunut.
»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»
»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»
»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»