Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi kelvannut siihen?" — "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit kyllä kelvannut."
Vielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua. Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä itken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin —. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni kynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään ja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."
Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi aamulla.
Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee sitä."
Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain pakenemista, mutta ei tiedä mitä.
Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan, sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat. Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu, joka hylkää linnut.
Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.
Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat tulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa tuosta tyttöräpäköstä."
IV
Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei sillä ole suoritettavanaan sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.