Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti hyvästelevät häntä, ja ikkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä, ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.
Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan kyynelet silmistään.
"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."
"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."
"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt on menossa. En maar."
"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juurii olisi menoakaan", virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa, sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset häviävät puotiin.
Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin pelkää, niin, pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi, sillä senpä takia juuri kaikki ihmiset tahtovatkin näyttää hänelle, etteivät he ole niin vaarallisia.
Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyivät ja kaulaliinan ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.
Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia — ei sitä todellakaan uskoisi, — mutta Maurits puhuu vain järkeä koko matkan. Mutta kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta, käsittääkö hän oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee. Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden peninkulman matka hyvillä kieseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?
Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä. Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.