Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa ollut kumma, että valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut olivat korjatut.
Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä, joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillävälin kun suuria matkavaunuja korjattiin.
Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden pajupensastojen välissä.
Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Mutta ihmisten kävellessä hänen ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen astuimella, ja paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikipäivinä nähnyt. Miehet olivat jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.
Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: "Nyt minä varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa." Mutta kun hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: "Turhia viholliset puhuvat, että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani."
Hän käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.
Ja sitten kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.
Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen hyökännyt, ja ettei se olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.
Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten tai vastaan.
Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.