"Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa", murahti kuningas antaen päänsä painua toiselle kupeelle.
"Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä", pappi jatkoi, "ja onni tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet laajalti kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän ansiomaan antanut', virkkoi yksi heistä. 'Muilla seuduin ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'"
Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä, mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa valveilla.
"Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan outoa välkettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkaisi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vain mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari."
Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan kohoavan ja toinen silmä aukeni.
"Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?" hän kysyi.
"Ei, eivät he tunteneet", pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.
"Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi", jatkoi kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. "Nythän he luulivat päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä kultavaljakolla kirkolle ajaa!'
"Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljo heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka oli ja lähtivät kotiin.
"Ennenkuin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan."