Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti
Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään
Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä hän olisi näyttänytkään
loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota
Mauritsin olisi sopinut tehdä.
Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi. — — Niin, eilen, silloin kyllä hän ja Maurits, olivat voineet miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa. Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti kalisten hänen käsistään lautaselle.
Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän oli lausunut niin merkillisellä äänenpainolla, että Anna Marin täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista silmistään.
Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään, oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut: "Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin tultuaan arvella kuullessaan: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'… Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin."
Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen itkemään ja syössyt ulos huoneesta.
Ei "se" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.
Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä, että sai olla luontoa niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, jonka oli kadottanut kauan, kauan sitten.
Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea olinpaikkansa.
Niin pian kun hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yhtäkkiä oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen, veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.
Oo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!