Frida. Niin, kurjaa ihmisten on asua kaupungissa! Täällä meillä on vähintäin kolmekymmentä lehmää.
Anne-Marie. Teurastaja Kinmanilla on suuri pässi, jolla on tapana juosta pihasta pihaan, muuten en näe koskaan lampaita kotona. Mutta kanoja ja ankkoja siellä on vaikka kuinka paljon.
Frida. Kanoja ja ankkoja, niistäkö nyt kannattaa puhua! Täällä meillä on sekä hanhia että kalkkunoita. Ja pari varsaakin kaupanpäällisiksi! (Anne-Marie nousee pöydästä.) Niin, jos hän on nyt syönyt kyllikseen, mamseli Anne-Marie, niin menköön edeltä takapihalle, minä tulen sitten näyttämään hänelle kaikki. Minä korjaan vain ensin ruokapöydästä, sillä sisäkkö siistii parasta aikaa vierashuoneita.
(Anne-Marie poistuu vasemmalle. Heti kun hän on kadonnut, tulee patruuna Teodor sisältä. Hän hiipii varpaillaan.)
Frida. Hän tahtoo nähdä navetan, tuo morsian. Hänen kotonansa on navetta vain yhdelle ainoalle lehmälle, pikku raukka! Jollei patruunalla ole mitään erikoista tehtävää, niin voisi hän mennä hänen kanssaan. Minulla on kiire, kun täytyy valmistaa kestejä.
Patruuna Teodor. Minä tahtoisin kovin mielelläni mennä hänen mukanaan, Frida, mutta en tiedä, uskallanko. Hän ei siedä minua, Frida.
Frida. Kun ei vaan kiusaa häntä, niin…
Patruuna Teodor. Minä yritän sitten, mutta se saa käydä Fridan vastuulla. (Seuraa Anne-Marien jäljissä. Menee vasemmalle, mutta pysähtyy.) Ei suinkaan Frida tiedä, ovatko hanhet lasketut ulos?
Frida. Minä sanoin karjakolle, ettei hän päästäisi niitä ulos, sillä minä pelkäsin, että ne juoksisivat vuorineuvoksettaren jäljessä ja näykkisivät häntä hameenhelmoista.
Patruuna Teodor. Se oli hyvä, Frida. Minä aioin juuri antaa saman käskyn. (Poistuu vasemmalle.)