Vuorineuvoksetar. Teodor, poikani, minä näen että sinä kärsit, mutta joka tapauksessa olet tehnyt oikein. Tuo nuori ihminen on kerran oleva kiitollinen sinulle, ja sinun vanha äitisi ylpeilee sinusta.
Patruuna Teodor. Älä sano mitään! Älä sano sanaakaan enää! Minähän tiedän, että hän rakastaa Mauiitzia. Olenhan huomannut, miten hän katsoo häneen. (Ojentautuu suoraksi ja pysähtyy vuorineuvoksettaren eteen.) Olen iloinen, että olen päässyt tämän yli. Ajattelehan, miten Mauritz olisi nauranut vanhalle sedälle, joka aikoi lyödä hänet laudalta! — Mutta ei huolita puhua enää tästä asiasta, vuorineuvoksetar, ei, ei huolita enää. (Astuu kerran näyttämön poikki.) Mutta missä he ovat? Eivätkö he lähde jo?
Vuorineuvoksetar. He köyttävät matkalaukkujaan.
Patruuna Teodor (alkaa jälleen astua edestakaisin). Miten pitkä aika siitä on! Miten pitkä aika!
Vuorineuvoksetar. Mitä sinä sanot?
Patruuna Teodor. Minä katselen tätä kunniaporttia ja sanon, että siitä on pitkä aika, kun se pystytettiin, aivankuin kokonainen elämä olisi siitä saakka kulunut. (Hän menee taustalle ja huutaa puutarhaan.) Wilhelmsson!
Wilhelmsson. Niin, patruuna.
Patruuna Teodor. Kunniaportin harjalle on tällä kertaa pantava seppele. Untuvaseppele. Sitä ei saa tehdä kukista eikä lehdistä. Vaan niittyvilloista ja puiden haivenista, Wilhelmsson! Saat kiivetä puihin ja kerätä niiden haivenia. Ymmärrätkö? Yksinomaan hienoja, valkoisia untuvia!
Wilhelmsson. Kyllä, patruuna.
Patruuna Teodor (palaa vuorineuvoksettaren luo). Vuorineuvoksetar puhui äsken heidän puolestaan. Se oli kauniisti tehty. Siksi vuorineuvoksetar saa nyt mennä sisään kertomaan heille, että minä annan Laxån heille. Mauritz saa olla sen isännöitsijä. Ei, parasta on antaa täydellä mitalla! Sano heille, että minä lahjoitan Laxån heille! Sano heille, että annan morsiamelle kaikki, mitä hän kapioikseen tarvitsee! Sano heille, että pidän heille häät!