Ja rakkain hälle, riemuna vanhuuden, Se kahvipannunsa ol' kakskuppinen; Jos nälkääkin välin kärsi ja taudin tuskaa, Tok' kahvia häll' oli aina ja nuuskaa.
Hän rattosa ain' oli, valmis riemuamaan, Vain harvoin kyynelen näit hänen kulmillaan, Vain silloin, kun rovon annoit puuttehesensa, Näit kyynelen vierivän poskellensa.
Tuo poski, nyt vaikk' uurtama kurttujen, Myös kerran ol' silosempi ja ruusuinen, Mut silloin, nuorna jo, ruusut kyynele peitti, Kun petteli kulta ja sitten heitti. —
Ja uuniltansa hän lauleli laulujaan, Tuot' armast' ääntä en unhota konsanaan. Kun vielä laulua oivaa kuulen milloin, Mä Riikan laulua muistan silloin.
Pikku Emma.
Ne ovat niin hyvät nuo lapsoset, Niin rakkahatkin, että, Kun viel' on lyhyet hamoset, Ja käyvät kymmenettä.
Mä muistan vieläkin, Emma, sun Niin pikkuruisna tuona, Kuink' oiva ystävä olit mun, Kun milloin kävin luona.
Kun helmahani kiikkumaan Olit päässyt juosten juuri, Ja hellämielin halaamaan, Niin onnes oli suuri.
Ja kuinka välin, kun erottiin, Oli silmäs kyyneleillä: "Voi, miks et sinä käy useemmin, Ja miks et sä asu meillä?"
Nyt kuinka ne muuttunut lieneekään Nuo ystävyyden suhteet, Mut Emma istuvi mielellään Nyt yksin iltapuhteet.