Hätäapulista.
(Talvella, 1892).
Kai herrakin antaa apuaan, Siell' uhkavi nälkähätä. — Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, Se kovin on ikävätä.
Kakskymmentä antoi herra von — Tuo summa nyt kenties riitti! — Kakssataa tuhatta itsell' on. Ja keräysmies se kiitti.
Ja rahoja karttuu paperiin, Ja monta on armollista. Ja Peltosen, muonarenginkin, Jo tupahan tuodaan lista.
Kakskymmentä antoi herra von — Ja kaks pani muonarenki. Mut puolet Suomea puutteess' on, Ja lienevät Peltosenki…
Mascha, permjakkityttö.
Mascha oli 19 vuotias. Hän oli kasvanut Antiipinan ihanilla rinteillä, siellä jossa Jasva joki syvältä kimaltelee tunturien välissä, Uralin länsivuoristossa. Perhe oli kylän arvokkaimpia. Isä Filip oli ennen ollut sotamiehenä ja osasi lukea. Äiti oli hiljainen ja kalpea ja sairasteli.
Jo heti tultuamme taloon katseli Mascha meitä oudoilla silmillä. Hän viivähti mielellään oven suussa katsomassa sateenvarjoa, joka oli nurkassa, sekä suurta nahkaista matkalaukkua. Kun olimme ottaneet sieltä esille kirjoja ja panimme niitä penkille, katseli Mascha niitä kauvan, sanattomana, ja loi meihin joskus aran kysyvän silmäyksen. Mutta sitten kun iltapäivällä otettiin esiin taskukello ja pantiin pöydälle, leimahtivat Maschan silmät. Hän punastui, ja tuli pöydän luo katsomaan, ja kun hän oli kauvan katsellut ja kuunnellut, ja sitten kello aukaistiin, oli hän ilosta pakahtua.
Ensi yönä maatessamme lukottoman tupamme parvella, heräsimme outoon liikkeeseen. Vastapäätä olevalla penkillä seisoi kylän nuorta väkeä. He katselivat meitä kesäyön valossa olkisijallemme, ja joukossa näimme Maschan suuret, riemulliset silmät!