Mut aivan allani, miss' on tornin juuri, Mä toisen kumman seikan nään: On kirkonkello, mahdottoman suuri, Se maassa lepää syrjillään.
Tää kello, mietin, ajan riennot lyödä Vois melkein yli Venäjän, Mut kielen silt' on saanut ruoste syödä, Ja äänt' ei kuulla ensinkään.
Moskova 1889.
Näköala Uralin vuorilta.
On Ural-Kamen niin ylhä, Ja tuima on Tölpos-Is, Ikikylmä ja synkeä, jylhä; Sun vuosihis, vaiheisis Valo, päivä ei vaikuta lämmöllään, Sä ain' olet alla jään.
Ja kauvaksi hanget haipuu Idän ilmahan, juurillas, Voguuli ja Ostjakki vaipuu Yön helmahan hangissas. Valo siell' ei vaikuta lämpökään, Siell' yön on valta ja jään.
Ja loitos silmäni kantaa Myös läntehen, pohjaan päin, Mut en näe Permin rantaa — Se myös lie peittynyt jäin? Näen Permin miehen mä jonkun vaan, Ne laulavat Inmar-laulujaan. —
Ja kun haipuvan kaiun kuulen, Mun silmäni himmentyy. Se laulun on tenhoa, luulen, Lie alkavan yönkin syy. Alas astun, mun aattehet Suomeen vie Oi Luoja, sen johda tie!
1889.
[Inmar = Ilmarinen; pakanallinen jumala.]