Ja jotta hän viipyis, viipyis vain, Ja ijäksi jäisi sinne, Niin itse mä rientäisin, opastain, Jos mielisi vaikka minne!

Mun kaiken hienon ja jaloimpan' Mä hänelle eteen veisin, Sen kaiken, mi nosti mun tunteitan', Mä hänelle jakeleisin:

En niinkään loistoja, hyörinää, En kirkkoja, kaupunkia. Vaan sen, mikä rinnassa temmeltää, Ja iloja, murehia.

Oi, kuinka se paljon lohduks ois Mun täydelle sydämellen'! Ja kenties iloks se olla vois Myös hälle — mut kellen, kelien?

Berlin—Dresden 1893.

Näköala Kremliltä.

Käyn pyhään Kremliin. Portin aukiossa Pois hatun nostan minäkin. Mä astun Iivan Veliikii torniin, jossa Saa nähdä yli kaupungin.

Kas, kuin on kirkkoja, kirkkoja sadottaisin, Ja kultakuvut kimmeltää! Ah, mietin, aarteet yhden niistä jos saisin — Mut proosat miettehet heitän nää.

Ja kadut, kujat täyttää suuri kansa, Mi maailmass' elää miljoonin. Se meillä kyllä on tuttu vanhastansa, Ja roimahousut ja laulukin.

Maa laajaa aukee penikulmat sadat, Ja eespäin kansa kiirehtii: On troikka uljas, sekä rautaradat, Ja vauhtia maailma kummeksii.