Hän toivoi, että tähti se kauvas loistais, Ett' yltä yli maan nyt yön se poistais, ja rakkauden sana ett' ijäti kestäis, Ja vihan yöhön kansoja eksymäst' estäis.
— — Niin kuultihin kalketta Golgatalla, Ja surren seisoi Maria ristin alla, ja poika huusi kansoille armahdusta, Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, ett' isä tämän anteeksi antais, Hän yksin, hän yksin syyn veljien kantais, Kait näin suuri rakkaus, toivoi hän, riittää! Sen valossa nyt kansat hänt' ijäti kiittää.
— — Niin kuullahan taas tuhat vuosien takaa, "Kuin kaunis se on lapsi, mi seimessä makaa," Ja kirkoissa ja joulupuiss' on kirkastusta, — Mut silloin yli maan on yöhyt musta.
Ja on kuin yö se viel' olis Golgatan yötä, Ja kansat tekis eksyen vihan työtä, Kuin kaikuis yhä vieläkin: "Isä, isä!" Ja esivaate värjyisi temppelissä.
— — Ja templiss' yli maan tuhat vuosien takaa Taas kuuluu, kuinka "lapsi se seimessä makaa". Mut _häll' _on toivo, maass' että kerran koittais Se aamu, jona rakkaus vihan voittais!
JOULULAULU.
Joulu armas on joutununna, Joulu-ilta kulta. Himmeli heiluu pöydän yllä, Kynttilöiss' on tulta.
Piltti pienoinen hymyhuuli Kuiskii maahan rauhaa. Ulkona vinkuu vinha tuuli, Merten aallot pauhaa.
Kuiski rauhoa, piltti pieni, Kuiski, kultahapsi, — Että sen kuulis suuri Luoja, Kuulis ihmislapsi!