Olis niistäkin koittanut onni maan, Ja vauraaks saanut kansa, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Sen turmeli taijallansa.
Hän jääteli Väinölän viljamaat Ja hyyteli touvot uudet, Ja saatteli rakehet rautaiset Ja tuotteli nuolet tuliset Ja tuhot ja onnettuudet.
Mut aina se Väinölä nousi vain Yli tuhojen tuskaistenki. Näet sillä tukena taistoissaan Oli vanha Väinämö, tietäjä maan Ja Kalevan kansan henki.
Ja Kalevan kansa katselee Jo onnea ikuiseksi, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Nyt viimeisen keinon keksi.
Loviattaren lapset ilkeät Hän Tuonelan mailta pyyti, Nää alut kaikkien pahojen Ja tuhatmäärien turmien Hän Väinön väkehen syyti.
Mut varaksi vanhan Väinämön, Mi Louhen taijat taitti, Hän keri unia kuoleman Ja öitä mustia Manalan Ja hyisen myrkyn laitti.
Ja siitä Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu. Ja velhot kansoa kaatavat Ja Väinön vihreät viljamaat Ne hoitamatta hukkuu.
II.
Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna, Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.
Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat, Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.