Ja Väinämön laulu tenhokas, Mi muistutti muinais-aikaa, Se vierii metsät ja harjanteet, Se yltää salot ja siniveet, Ja kallioissa se kaikaa!
Se kertoo kansasta urhakkaasta, Ja kuink' on kuulu sen alkuveri, Ja Suomenniemestä, sankar'maasta, Min esi-isiltä lapsi peri.
Se kertoo surujen suurten öistä, Ja vainotulien välkynnöistä, Ja tuhatmääristä taistotöistä, Turmista nimettömistä, Surmista sanattomista, Joiss' oli seissyt Suomen kansa, Kestänyt Kalevan kansa Vuotta seitsemän satoa Yhdeksän yrön ikeä, Taikkapa tuhannen vuotta, Ehkä siitäki enemmän, Seissyt, kertoo, sortumatta, Kestänyt katoamatta —
Sana niinkuin leimaus lennähtää, Tai niinkuin tuulosen kuiske! Sen säveltä laulaa laine ja puu, Ja rannat ja rastas helkkysuu, Ja hiekka ja heinän huiske!
Se kertoo halloista harmahista, Kun tuoni taaton ja veikon niitti. Se kertoo äityen parmahista, Kun tuskin lapselle turvaks riitti, Ja leikkilehdoista armahista —
Se on laineiden laulua lempeiden, Siks sairas terveeks saapi! Se on maineiden laulua menneitten, Ja siks se niin liikuttaapi!
Soitti sitten viimeiseksi, Lauloi laulunsa lopuksi:
Nouse pois makoamasta, Kansa kaunis nukkumasta! Et syntynyt, Suomen kansa, Kasvanut, Kalevan kansa, Kuolemahan kunnioitta, Kaatumaan kadehtijoitta. Siks olet sukua suurta, Suometarten alkujuurta, Sepon rautaisen rotua, Lasta kuulun Lemminkäisen, Heimoa oman emoni! Kunis muistan muinaistani, Sinis ma sinua muistan: Nuorna sa norosta nousit, Suosta sorjana ylesit, Kun sanoivat kuolleheksi, Kertoivat kadonneheksi. —
* * *
Kiitos julkisen Jumalan! Viel' oli kansassa Kalevan Henkeä hivenen verta Elämäksi elpymähän, Hereelle havahtumahan Soittoon Väinön soittamaan.