"Kieleni mun on kipeä, Säveleni sangen sairas, Soinnu ei Suomen surmanvirsi, Kaiju ei kansan kalmanvirsi, Heimoni hukuntavirsi, Kalevalan kuolinvirsi."
IX.
Ja urho havaa —
Ja kantelensa, Mi ohell' äänteli, Helmaan nostaa, Ja romun rakkaan, Ruosteen syömän Ja sammalen peittämän Puhtaaks huhtoo Ja kirkkaaks kylpee Kyynelin kallein Kanteloisen Ja kansan huolista Itketyin.
Ja sairaan kielen, Särjetyn, sortuneen Hän irti kiertää, Ja hellämielin Harmajan hapsen, Hopeahiuksen Kietoo naulahan kiiltävään.
Ja polvell' urhon On niinkuin kuuluisi Kantelosta Hyminä vieno, Ilonhellä ja huolenkaunis, Kuin haastelu neidon, Mi sulhon polvella Iloja, suruja itkee.
Ja suruhun samaan Ja ilohon yhteen Yhtyen Väinö Kieliä koskee: Ja hyminä vieno, Tuo ilonhellä ja huolenkaunis Helkyks yltyy, Soinnuks suortuu, Saapi soitoksi somaksi, Taikalauluks tenhoisaksi, Jok' on virtana valuvi, Koskena kohaelevi, Myrskysäänä mylleröivi Ilmahan ilottomahan, Surman yöhön surkeaan:
Se soipi synnystä Suometarten, Kuin valot taivahan kosi heitä, Ne syntyi valoa suurta varten, Ne lempi tähtien kaukoteitä.
Ja silloin rinnoista Suomi-äidin Joi Ahti kaihovan kaukomielen, Ja suortuvistahan Suomen neidin Loi Väinö kantelon kaunokielen.
Tää esiheimo se lempi suurta, Se kuulutöillä jo kulki ammon. Se oli ylhästä alkujuurta, Se tutki synnyt, se teki Sammon —