Ja laiva se kotkana uljasna kiitää, Meret laajat tallaa, Meret vapaat, laajat ja kummat. Ulapan päällä se leikiten liitää, Aaltoset sortuvat allaan, Aaltoset taajat ja tummat.
Mut taivahan tuulet tuiskii, Ne aaltojen korvahan kuiskii: Vapaista merten ja ilmojen ääristä, Vapahan, vapahan ylhistä määristä, Ett' on vapahan valta, voima, Jumalan antama, aateloima…
Ja aallot ne vinhasti värjähtää, Ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää, Ja meri kuohuu ja kiehuu. Ja pisarat pienoiset, miljoonat Ne vaahtivuorina hyrskyilee, Ne syvärit halkovat huimaavat, Ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.
Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa, Jok' aaltoset alleen sorsi, Sen rautaiset liitot ne liikuttaa, Ja sen mastot on niinkuin korsi Ja sen sortajan ylvään Ne yltään heittää, Ja sen hylkynä pohjaan peittää.
LAKI.
Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa, Löi tulta ja suitsui sauhu, Kuin, kuullessa Herran pasuunaa, Koko kansan valtasi kauhu — Siit' asti kuin Israel siirrettiin Pois orjasta vapahaksi, Kuin oikeus ohjaks piirrettiin Ja laki langettajaksi —
Siit' asti se oikeus väkevä on Yhä vielä, kuin salama Siinain, Ja laki on muuri murtumaton, Yli miekkojen, tykkein ja miinain. Siks vielä sen, ken sitä vilpistää, Se Herran voimana kostaa, Ja sortajan keihäät kilpistää Ja sorretun pystyyn nostaa.
ITÄTUULESSA.
Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.
Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostutin juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentän sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.