"Oliko se Mirri?" kysyi Niko. "Jospa se olikin Wispin kissa".
"Ei, ei", valitti Nelly, "se on minun Mirrini. Sitä ei ole näkynyt koko päivänä, ja minä olen hakenut sitä. Jos Wispin kissasta nylettäisiin nahka, ei siitä raukasta jäisi mitään jälelle. Se on minun Mirrini, minun kaunis, lihava Mirrini!" Nelly hyrähti uuteen itkuun.
Herra Liscome meni ulos katsomaan kissaparkaa. Se oli Nellyn kissa. Sisään palattuaan otti isä Nellyn syliinsä ja sanoi: "Minun tulee sinua sääli, tyttöseni."
"Minä pidin niin paljon siitä", sanoi Nelly Nikolle, joka ei tietänyt sen vaiheita. "Se oli orpokissa. Sen emä kuoli, kun se oli vielä hyvin pieni, ja Maria täti antoi sen minulle. Minä nousin yölläkin lämmittämään sille maitoa." Ja Nelly alkoi itkeä uudelleen. Niko uhkasi ottaa pyssynsä ja ampua Wispin kissan, mutta Nelly kielsi.
"Rukoilemmeko heidän edestään?" kysyi isä. Siihen Nelly suostui, ja hänen mielensä rauhoittui isän rukoillessa heidän edestään, jotka olivat häntä vahingoittaneet.
Samana iltana lähti herra Wisp ulos tuvastaan. Ikävä päivä oli lopullaan. Katkerat sanat ja tyly käytös olivat suurentaneet sitä syntivelkaa, josta hänen ehkä piankin tuli vastata. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja salainen kuume kulutti hänen elinvoimiaan. Hän nojautui särkyneeseen aitaan; kuun valosta tunki joku säde puiden lehvien lomitse, ja tuulenpuuska leyhytteli hänen mustaa, takkuista tukkaansa. Hän kuuli Nellyn avaavan oven ja näki tytön lähestyvän ja silmät selällään tuijottavan nylettyyn kissaansa. Vihan riemu vilahti hänen mieleensä; hän toivoi saavansa kuulla kiukkua ja parkumista. Mutta hän erehtyi. Tytön punaiset posket kävivät vain kalpeiksi ja surun kyyneleet nousivat hänen kirkkaisiin silmiinsä.
Wisp odotti vielä ja näki isän tulevan ulos.
"Kunpa hän nyt suuttuisi", ajatteli Wisp. Mutta vieläkin hän pettyi. Herra Liscome oli tosin pahoillaan, sen näki selvästi. Mutta suutuksissaan hän ei ollut; sen näki vielä selvemmästi. — Wisp odotti vieläkin. Hänellä oli raskas taakka hartioillaan. Hartaasti hän toivoi, että ovi uudelleen avautuisi ja asujaimet toruen ja uhaten ryntäisivät ulos. Mutta vaikka Wisp ison aikaa tarkasti kuunteli, ei hän naapuritalosta kuullut mitään muuta kuin hiljaista, rukouksen kaltaista puhetta.
Hän astui takaisin tupaansa. Mustassa takassa rätisi muutamia märkiä kuusenhalkoja. Pienen lampun himmeässä valossa paikkaili rouva Wisp vanhaa takkia ja heilautti jalallaan tuon tuostakin kehtoa, jossa valitteli sairas lapsi.
"Korjaa pois rääsysi!" ärjäsi Wisp, "ja nukuta lapsi. Minä tarvitsen lamppua, kun luen sanomalehteä." Hän yritti riitaa edes vaimonsa kanssa; mutta hänen ihmeekseen otti rouva Wisp lapsen syliinsä ja meni sanaakaan sanomatta toiseen huoneeseen.