Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan tytärtänsä.
Kristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan kohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään tämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä ollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut lainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen — mutta hän oli nähnyt tämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli ollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka kului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden hänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden kukoistusta — mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut huomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut punertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta — kuten keltaisen tukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet pitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet suuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen ahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan — mutta hartioiden asento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui reippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan, mutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat. — Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut tullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää — alakuloisuuden — joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän purskahti itkuun.
Lauritsa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä poskesta.
"Noh, noh, hillitsehän itsesi, hyvä lapsi", sanoi hän lempeästi.
"Oletteko vihoissanne minulle, isä?" kysyi Kristiina hiljaa.
"Totta kai", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea. "Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä minua", hän sanoi surullisesti. "Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy hillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten nähden", sanoi Lauritsa, — sillä Kristiina itki niin, että hänen täytyi käydä penkille istumaan. "Älkäämme puhuko näistä asioista tässä, missä kuljetaan edestakaisin", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. "Etkö kysy yhtään äitiäsi — tai sisariasi —?"
"Mitä äiti sanoo tähän?" kysyi tytär.
"Kyllähän sen tietää — mutta emme nyt puhu siitä", sanoi taas Lauritsa. "Hän voi hyvin muuten —" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista kotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.
Mutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä puhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa jaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä antoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin väestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin kihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan pöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman kiitoslauseen.
Mutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt viimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona, Lauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan. Oli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas siltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa ratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli komeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein — ja hänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi vienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin hänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin kasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli oikeassa.