* * * * *
Kristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva pyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan tultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.
Hänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo lapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava vanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee meidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään, miten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa — Aashild mietti, että Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään — mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää yllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.
Kristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen, jonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan voinut olla sanomatta:
"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi palattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren vääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin."
"Pelkään, että isä silloin tappaisi Erlendin", sanoi Kristiina.
"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan appeansa vastaan", vastasi Aashild. "Minä en tahdo, että Erlend joutuu nöyryytettäväksi", sanoi Kristiina. "Enkä minä tahdo, että isäni tulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua kunniallisesti isältäni."
"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän", kysyi Aashild-rouva, "kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen olevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi ei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi suostumusta."
"On aivan toinen asia", Kristiina sanoi, "jos minusta tulee Erlendin jalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen."
Aashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata Lauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan tyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina: