Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi. Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista, tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla, ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan isoisä.
Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli Kristiina.
Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen — joka oli heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa — he osoittivat alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin tarpeen vaatiessa.
Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota, varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi, vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.
Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli parempi kuin useimpien muiden vaimojen — hän eli hyvissä varoissa ja oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa, neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.
Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa, mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä. Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja istuivat siellä kauan.
* * * * *
Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.
Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla — ja iloitsi niin, ettei malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.
Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.