"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa ratsastaa Erlend — kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."
* * * * *
Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.
Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan; toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.
Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös. Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä komeus — isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla, punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan Kristiinan hartioille.
Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan. Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä, saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen. Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja, kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä huutaen ohiajavia.
* * * * *
Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä, punaista loimua kohden.
Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen selästä ylistuvan parven edessä.
"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." — Hän pysähtyi — noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.