"Luulisitko siitä olevan apua minulle —?" Toisen ääni vapisi pilkasta. "Ja sittenhän meillä on tyttäremme", sanoi hän hiljaa, "Kristiina ja pienokainen."
Ragnfrid istui vähän aikaa hiljaa.
"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta", sanoi hän hiljaisesti. "Mitä mahtanet nyt sanoa minusta."
Miehessä kävi ankara vilunpuistatus, se pehmitti hiukan kankeutta.
"Sinä olet nyt — olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta — lähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän, että sinulla on ollut pahaa pahempi."
Ragnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni koskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui hiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin — hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen kajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki itku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi hänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.
"Muistatko", sanoi vaimo itkun lomasta, "sitä miestä, joka kävi meillä kerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat laulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan valtakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän oli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot jauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet, joita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta —"
Lauritsa ei virkkanut mitään.
"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta", sanoi Ragnfrid. "Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi ollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin jauhanut sinulle leipää mullasta —"
Lauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi. Hänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten miehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski raskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui: