"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan, että appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä antanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä hallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan sinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa ollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi, että Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies saanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi asianmukaisesti pitänyt olla —"
Kristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja lukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja kevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa. Oli pari myrskyä Ormin tähden — Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan mukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan — Erlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa laivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa sotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään — samoin myös Ormia — sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.
Sinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei hän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin päihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.
Silloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän oli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin levotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja Naakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän sisällään oli hän —. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että pääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli itse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä alkaen — oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne itse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä venäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja hävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli sanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti hänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko kesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka hän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin uskaliaista retkistä pohjoiseen.
Sitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei Erlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut illalla:
"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista joulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen pitkät paastot."
Joka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen poskilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt Erlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli koettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei voinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet saattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa — oli nyt Erlend polkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.
* * * * *
Myöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona, pappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan laidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo menisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.
"Muistatko sinä, lanko", kysyi hän, "kerran sanoin sinulle kotipappimme kehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan Erlendin ja minun naimaliitolle —"