Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle — hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä kurja koko ajan.

Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.

Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä; hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.

Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti — surusta, hellyydestä ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin, häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea, mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton —. Mutta nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti, ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille — tämän käydessä heidän luonaan kesällä — ettei ollut soveliasta viettää häitä liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan nöyryytyksettä.

Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä kotiseutuaan pitkiin aikoihin — ei ennen kuin kaikki puheet jo olisivat tyystin vaienneet —. Nyt hän huomasikin, että edessä oli paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään — jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt omalle lailliselle morsiamelleen.

Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:

"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"

"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä ajattelin."

* * * * *

He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään: