Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein joka päivä saapui kartanoon vieraita — ystäviä, jotka tahtoivat nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään, pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.
Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti, kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.
Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä juoda.
Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi, ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää. Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli aina iloinen ja leikkisä.
Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista, makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista — tehtiin kaikki mitä ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli. Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista — hänen viimeiset kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä; kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan. Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi kaikki voimansa. — Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä, hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä, miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai — eikä hän kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän oli aina mukana valvomassa.
"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän touhun jälkeen."
Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen; hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli saada ne omakseen — mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi, jos siitä tulisi poika — ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla ja vahakynttilöillä testamentissaan.
Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja — hän auttoi Ragnfridia sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.
Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa yhtä vapaasti kuin kotonaan — mitä Erlend ei ollut milloinkaan tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin. Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin — ja ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi — — —
Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta, sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi kateuden kalvavan sydäntään — Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.