Hän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:
"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina — poika on iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi, ja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen. Ramborgin tytär on laiha ja pieni", lisäsi hän nauraen, "mutta Ramborg kukoistaa kuin ruusu."
"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille rinnoilleen", sanoi Kristiina.
"Ei Simonkaan toivonut sitä — hän sanoo, ettei hän tahdo palkita vaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi — muista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän oli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären — eikä hän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään — joten ei ole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen mennessäsi naimisiin, Kristiina!"
Kristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun — hän tiesi tuskin itse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, — hän oli rakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä sydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet häntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut niiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti niitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä. Mutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan — ei Erlendkään, vaikka hän pitikin niistä — Naakkve oli hänen mielestään tullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina ollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin hedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä — hän ymmärsi saaneensa maistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen ja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi korjautua koskaan.
Äitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat olleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä ei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän oli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina ollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja maailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle itselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen verestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä ja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua miesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle oli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli nähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.
"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.
Kristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän lausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:
"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä —"
Kun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa kastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että poika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä — ja sanoi, ettei hän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli lyönyt.