Kristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:
"Sinä olet saanut pojan, Simon."
"Niin olen." Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen pikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta vyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen, että Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen — ja silloin Simon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.
"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon", sanoi Kristiina iloisesti.
"Niin jää — jos se on Jumalan tahto. — Tänä iltana minä menen yksin", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä iltarukoukseen.
Illalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan kartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon varannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas — hän aikoi puhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.
Kristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet ohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei. Simon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä, oliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan mahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.
Silloin sanoi Kristiina:
"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko, on minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin Ringheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa."
Simonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän oli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä, että hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan mielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä: