Orm nousi.
"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär." Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten sarven Kristiinalle.
Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.
Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!
Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet kintaat pöydälle.
"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän jäävän yli päivämessun."
"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."
"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.
"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin — ja ihmiset töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua —. Ei minua haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."
Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä Erlend ei ollut tehnyt hyvin.