* * * * *
Muutettaessa karjaa kevätlaitumelta Høvringiin lähti Kristiina mukaan tunturille. Kaksosia hän ei huolinut sinne. Nämä olivat pian yhdentoista vuoden ikäiset ja he olivat rajuimmat ja itsepäisimmät kaikista hänen lapsistaan; heitä oli vielä vaikeampi pitää kurissa siksi, että heitä aina oli kaksi vetämässä yhtä köyttä. Milloin hän sai Ivarin yksin käsiinsä, oli tämä kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli tuittupäinen ja kiivas — ja kun molemmat olivat yhdessä, teki Ivar kaiken, mihin toinen yllytti.
II
Varhain syksyllä lähti Kristiina kerran ulos puolenpäivän aikaan. Paimen oli kertonut, että alhaalla hakkuupaikalla kasvoi hyvin paljon tulikukkia ja että Kristiina löytäisi sinne, jos seuraisi joen juoksua.
Kristiina löysi paikan: se oli jyrkkä, päivänpaahteinen rinne — oli juuri paras noukinta-aika. Niitä kasvoi kaikkialla raunioiden koloissa ja harmaiden kantojen ympärillä — vaaleita varsia keltaisine, tiukkaanpusertuneine kukkineen. — Kristiina pani Munanin poimimaan vaapukoita risukkoon, josta hän ei voinut päästä pois äidin auttamatta, ja käski koiran vahtia häntä. Sitten hän veti puukon tupesta ja alkoi leikellä tulikukkia pitäen kaiken aikaa silmällä pienokaista. Lauritsa pysytteli hänen kintereillään ja leikkasi hänkin kukkia.
Kristiina oli aina peloissaan molempien pienten lastensa puolesta täällä tunturilla. Muuten hän ei enää pelännyt haltioita niin paljon kuin ennen. Muilta tunturituvilta oli karjaväki jo enimmäkseen palannut laaksoon, mutta hän oli aikonut jäädä majalleen yli Maarianmessun. Yöt olivat tosin jo pimeät ja pelottavat, varsinkin milloin tuuli — tuntui ilkeältä mennä ulos myöhällä. Mutta nyt oli ollut kauniita ilmoja — ja laaksossa oli ollut kuiva vuosi ja laitumet olivat huonot. Miesten täytyi sellaisissa tapauksissa jäädä tunturille myöhään syksyyn, jopa talveksi — ja isä oli sanonut, ettei hän ollut koskaan huomannut kenenkään vieraan oleksivan heidän karjatuvallaan.
Kristiina jäi seisomaan yksinäisen kuusen alle keskelle ahoa, kädet raskaan kukkakantamuksen ympärillä, joka oli hänen sylissään. Paikalta näki pohjoiseen, kappaleen matkaa Dovrea kohti. Vilja oli kuhilailla monin paikoin.
Keltaiset ja päivän polttamat nämäkin rinteet olivat. Mutta hänestä kotilaaksossa ei ollut milloinkaan oikein vihreää — ei ainakaan niin vihreää kuin Trondheimissa.
Hän ikävöi takaisin siihen kotiin, joka heillä oli ollut siellä — kartanoon, joka sijaitsi niin ylväänä ja komeana harjun leveällä povella, ympärillään avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas laakson pohjaan asti, lehtimetsään, jota kasvoi järven rantamilla. Hän kaipasi laajaa näköalaa metsäisten kukkuloiden yli, joita vyöryi esiin toinen toisensa takaa etelässä häämöttävää Dovrefjeldiä kohti. Ja niittyjä, joissa kasvoi hyvin pitkä ja paksu heinä kesäiseen aikaan ja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, — ja äpärikköniittyjä, jotka olivat mehevän vihreät vielä syksylläkin.
Hänellä saattoi toisinaan olla ikävä vuonoakin — Birgsin niemiä, venelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja meren hajua — kaikkea tuota, mitä hän ei ensin ollut voinut kärsiä pohjoiseen tullessaan.