Erlend mahtoi ikävöidä kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.
Kristiina itse kaipasi nyt kaikkea sitä, mikä ennen oli väsyttänyt häntä — suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten ratsastuskumua pihamaalla, heidän aseittensa kalinaa ja kilkettä — vieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja maan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisistä. Hänestä tuntui nyt elämä tyhjältä, kun tuo kaikki oli vaiennut.
Ja kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen —. Hän olisi taas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito jäljessään, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heidän tavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa: katsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine ratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsiään, kun veti langasta. Hän muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne hän oli vienyt lapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleipää ja saksanpähkinöitä.
Ja hänet saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. Hän muisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja päähineliinoja, hihatonta, vaaleansinisestä sametista tehtyä syrcottea, jonka Erlend oli ostanut hänelle onnettomuuden edellisenä talvena. Siinä oli kärpännahkaiset reunat syvän uurroksen ympärillä ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka ylettyivät lanteille asti, niin että vyö näkyi alta.
Ja väliin hän ikävöi — ei, eihän sentään, täytyihän hänen olla järkevä ja iloita, iloita siitä, ettei hänen tarvinnut saada lisää lapsia. Jouduttuaan vuoteeseen syksyllä teurastuksen jälkeen — jolloin kävi kuten kävi. Hyvä se oli. Mutta hän oli itkenyt sitä vähän sentään ensi öinä keskosten jälkeen.
Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus, kun hänellä viimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta neljän vuoden vanha — mutta Kristiinan oli täytynyt jättää hänet vierasten hoteisiin ennen kuin poika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun hän sai Munanin haltuunsa taas, osasi poika jo kävellä ja puhua eikä tuntenut äitiään.
Erlend — voi Erlend. Hän tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin välinpitämätön kuin miltä näytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies, näytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pysähtyy juoksussaan kohdattuaan kovan kallioseinän — alistuu osaansa, virtaa turpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt hän kulki Jørundgaardissa tyhjää toimitellen, opettaen milloin millekin pojalle samaa tyhjäntoimitusta. Taikka sitten hän lähti metsälle heidän kanssaan. Toisinaan hän saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan jotakin kalarannassa olevaa venettä. Tai yritti opettaa varsoja. Mutta siinä hänellä ei ollut milloinkaan menestystä — hän oli liian malttamaton.
Hän pysytteli yksikseen, eikä ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan kaivannut hänen seuraansa. Pojat tekivät samoin kuin isä. Ei voinut sanoa, että heistä olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka onnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt elivät täällä yhtä ylpeinä ja vieraina edelleenkin, kysymättä kertaakaan seudun asujaimia ja puuttumatta täkäläisiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan epäsuosiossa — hän pilkkasi peittelemättä laaksolaisia, sanoi heitä typeriksi ja ajastaan jäljelle jääneiksi; se, joka ei ollut kasvanut meren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eikä mikään.
Ja Kristiina tiesi, ettei hänellä itselläänkään enää ollut monta ystävää kotikulmallaan. Ei enää —.
Kristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmiään ja katsoi iltapäiväauringon kultaista hohdetta.