Pohjoisessa näkyi palanen laaksoa ynnä joen valkoisenvihreä juova, muuten vain tuntureita rykelmä toisensa takana, harmaankeltaisia, vieremien ja sammalen päällystämiä, louhuisen lumirajan kohdalla pilviin häipyviä. Vastapäätä työntyi Rostkampenin polvi esiin laakson ahtaudesta. Laagenin täytyi sillä kohden tehdä mutka juoksussaan; sen jyminä kuului alhaalta, jossa se uurtautui eteenpäin syvällä vuorenseinien sisässä syöksyen möyryävänä paasiportaalta toiselle. — Sammaltunturin reunan takaa kohosi kaksi mahtavaa Blaahøenkupua, joita isä oli verrannut naisen rintoihin.
Erlendin mielestä tämä varmaan oli ahdasta ja rumaa — henkeä salpaavaa.
Vähän kauempana etelässä tällä samalla harjulla hän oli nähnyt haltia-immen lapsena ollessaan.
Ollessaan pieni, herttainen, sievä tytön tyllykkä, jolla oli silkinhienot hiukset ja pyöreät punaiset posket — Kristiina sulki silmänsä, käänsi päivettyneet kasvonsa suoraan valoa kohti. Hän olisi tahtonut olla nuori äiti, jonka rinnat olivat kovina maidosta ja sydän möyheänä kuin vasta kynnetty pelto synnytyksen jälkeen — niin. Mutta hänen kaltaisensa ei tarvinnut pelätä; häntä haltiat tuskin kaihosivat luokseen. Vuorenkuninkaan mielestä eivät kullat näyttäisi miltään näin näivettyneen ja laihan naisen kaulalla; metsänneito ei halajaisi laskea lastaan hänen kuivettuneille nänneilleen. Kovalta ja kuivalta hän omasta mielestäänkin tuntui, aivan kuin tuo kuusenjuuri, joka kulki hänen jalkansa alla kouristellen kiveä pitkin ja tarrautuen siihen kiinni. Hän polkaisi sitä samassa tuimasti jalallaan.
Pikkupojat, jotka olivat tulleet lähemmä, riensivät tekemään samoin, tömistelivät jalkojaan voimainsa takaa kuusen juurikkoa vasten ja kysyivät sitten:
"Miksi te teette noin, äiti?"
Kristiina istuutui maahan, laski tulikukat helmaansa ja alkoi noppia auenneita kukkia koriin.
"Siksi, että kenkä painoi varvastani", vastasi hän niin pitkän ajan perästä, että pojat olivat unohtaneet jo koko kysymyksen. Mutta he eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota — he olivat tottuneet siihen, ettei äiti näyttänyt kuulevan heidän puheitaan tai että hän havahtui vastaamaan vasta sitten kun he olivat unohtaneet koko asian.
Lauritsa auttoi häntä kukkien riipimisessä; Munan olisi myös tahtonut auttaa, mutta repi vain piloille kukanvarret. Silloin äiti otti häneltä pois tulikukat sanomatta mitään, vihastumatta, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Vähän ajan kuluttua alkoivat pojat huiskia toisiaan paljaaksi riivityillä varsilla, jotka äiti oli viskannut syrjään.
He leikkivät näin hänen polviensa edessä. Kristiina katsoi noita kahta pyöreää, ruskeatukkaista lapsenpäätä. Ne olivat vielä kovin samanmalliset, tukanväri oli melkein sama vaaleanruskea, mutta epämääräisistä pienistä merkeistä ja pikaisesti vilahtavista viitteistä saattoi äiti nähdä, että nämä lapset tulisivat hyvin erilaisiksi. Munan tuli varmaan isäänsä: hänellä oli isän vedensiniset silmät ja samanlainen silkinhieno tukka, joka kulki pehmeänä ja taajana pitkin kapeaa lakea tehden laineita ja hienoja pyöröjä; se oli tummuva sysimustaksi aikaa myöten. Hänen pienet kasvonsa, jotka vielä olivat niin pyöreät leuan ja poskien vaiheilta, että ilokseen sulki käsiensä väliin tuon raikkaan kukkeuden, kapenisivat ja viruisivat pitkulaisiksi hänen kasvettuaan hiukan; hänellekin oli kehittyvä isän korkea, kapea otsa sisäänpainuneine ohimoineen, suora, ulkoneva kolmikulmainen nenä, jonka harja oli terävä ja kaita, isän ohuet, värähtelevät sieraimet, jotka jo oli Naakvella ja jotka nähtävästi ilmestyisivät kaksosille.