Lauritsalla oli ollut pellavankeltainen, silkinhieno, kihara tukka, kun hän oli pieni. Nyt se oli pähkinänkarvainen, mutta välkkyi kuin kulta auringonpaisteessa. Se oli silkosen sileä, kylläkin pehmeä, mutta sentään laadultaan karkeampi ja ikään kuin rehevämpi; se oli sankka ja paksu, kun sitä koetti sormellaan. Lauritsa muistutti Kristiinaa itseään; hänellä oli harmaat silmät, pyöreä kasvojen muoto, leveä otsa ja pehmeä pyöreä leuka; punavalkea iho oli säilyvä yhtä raikkaana pitkälle miehuuteen.
Gautellakin oli verevä ihonväri; hän oli aivan isoisänsä näköinen; hänellä oli soikeahkot, täyteläiset kasvot, raudanharmaat silmät ja vahva vaaleankeltainen tukka.
Ainoastaan Bjørgulfin ei voinut sanoa muistuttavan ketään. Hän oli pisin pojista, hartiakas, vahva ja tukevarakenteinen. Kihara, villainen, sysimusta tukka kohosi pöyrynä leveältä, valkoiselta otsalta; hänen silmänsä olivat mustansiniset, mutta kumman loistottomat, ja hän sipristeli katsoessaan ylös. Kristiina oli aina hellinyt vähimmin tuota lastaan, hän ei tiennyt mistä se oikein johtui. Bjørgulf oli otettu häneltä ja annettu imettäjälle heti synnyttyään, yksitoista kuukautta sen jälkeen hän oli saanut Gauten, ja Gautella oli ollut huono terveys neljänä ensimmäisenä elinvuotenaan. Kun äiti oli päässyt jalkeille kaksosten jälkeen, yhä vielä heikkona ja selkävaivaisena, oli hänen täytynyt kannella tuota isoa poikaa ja hoidella häntä niin että jouti tuskin vilkaisemaan uusiin lapsiinsa, paitsi milloin Frida kantoi hänen luokseen Ivarin, joka huusi nälissään — ja Gaute parkui vuoteessa sillä aikaa kun hän imetti rintalasta. Hän ei ollut ehtinyt, kautta Neitsyt Maarian, ei ollut enää jaksanut huolehtia Bjørgulfista —. Ja tämä oli ollut sellainen luonteeltaankin, että kulki aina mieluimmin yksin ja tuli toimeen omin neuvoin; hän oli omituinen ja äänetön eikä näyttänyt pitävän hyväilystä. Kristiina oli luullut häntä vahvimmaksi lapsistaan; Bjørgulf oli hänen mielestään ollut kuin pieni äksy mörröttävä sonnimullikka.
Vähitellen hän oli sitten huomannut, ettei tällä ollut oikein hyvä näkö. Munkit olivat koettaneet hoidella Bjørgulfin silmiä, kun Kristiina oli Naakkven kanssa Tautrassa, mutta ei siitä ollut tullut apua.
Poika oli yhä edelleen sulkeutunut; Kristiina ei päässyt millään tavoin lähemmäksi häntä. Isän kävi samoin — Bjørgulf oli ainoa pojista, joka ei ottanut vastaan Erlendin suopeutta kuin niitty auringonpaistetta. Vain Naakkvea kohtaan oli Bjørgulf pehmeämpi — mutta kun äiti koetti puhua Naakkven kanssa veljestä, vetäytyi tämä pois. Tuskin Erlendkään onnistui paremmin tässä asiassa, vaikka Naakkve rakasti äärettömästi isäänsä. — Ei, Erlendin jälkeläiset olivat enimmäkseen isäänsä, niin olivat. Kristiina oli nähnyt Lensvikin lapsen viimeksi Nidarosissa käydessään. Hän oli tavannut herra Baardin Kristuksenkirkon pihalla; Baard oli tullut kirkosta suuren mies- ja nais- sekä palvelijaparven keralla; eräs neidoista oli kantanut kapalolasta. Baard Aasulfinpoika oli astuessaan ohi tervehtinyt Kristiinaa pään nyökkäyksellä, hiljaa ja arvokkaasti. Rouva ei ollut mukana.
Hän oli nähnyt lapsen kasvot yhden ainoan silmänräpäyksen. Mutta siinä oli kylliksi. Ne olivat muistuttaneet pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnoillaan.
Arne Gjavvaldinpoika oli ollut mukana eikä ollut voinut hillitä kieltään — hän oli sellainen. Hän kertoi herra Baardin syrjäperillisten olleen vimmoissaan lapsen syntyessä viime talvena. Mutta Baard oli antanut kastaa sen Aasulfiksi. Erlend Nikulauksenpojan ja Sunniva-rouvan välillä ei ollut koskaan ollut muuta kuin minkä kaikki tiesivät — sitä mies ei näyttänyt epäilevän lainkaan. Ja kun Erlend oli löyhäsuinen ja varomaton, oli hän kai puhunut turhuuksia lörpötellessään Sunnivan kanssa — ja rouva täytti velvollisuutensa ilmoittaessaan epäluulonsa kuninkaan lähettiläille. Mutta jos he olivat olleet liian hyviä ystäviä, olisi Sunnivan pitänyt muistaa, että hänen oma veljensäkin oli ollut Erlendin asioissa. Kun Haftor Graut päätti päivänsä vankilassa, oli Sunniva mennyt aivan päästään vialle — hänen itsesyytöksillään ei ollut loppua ollenkaan. Herra Baard oli seisonut käsi miekankahvalla ja katsellut ympärilleen puhuessaan tästä, kertoi Arne.
Arne oli kertonut siitä myös Erlendille. Kerran oli Sunniva ollut ylhäällä parvessa miesten seisoessa parvensolan alla. Miehet eivät tienneet hänen kuulevan heidän puheitaan. Lensvikin ritari oli ollut haltioissaan pojasta, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt talvella — hän ei osannut lainkaan epäillä, ettei hän itse ollut sen isä.
"Kaipa Baard tietää sen asian parhaiten", oli Erlend vastannut. Kristiina arvasi, millä äänellä hän oli sen sanonut — hän oli seisonut alasluoduin silmin ja vetänyt toista suupieltään hymyyn.
Herra Baard oli kauhean vihainen noille sukulaisilleen, jotka olivat toivoneet hänen kuolevan lapsettomana saadakseen periä hänet. Mutta nyt puhuttiin, ettei tämä sittenkään ollut paikallaan. "Itsehän Baard sen parhaiten tietää", oli Erlend taas sanonut.