"Niin kyllä, Erlend. Se poika perii yksinään enemmän kuin sinun seitsemän poikaasi yhteensä —"
"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne", oli Erlend vastannut, ja silloin tuli Sunniva-rouva alas; hän ei kärsinyt puhuttavan pitemmälti tästä. Erlend tuli soman näköiseksi huomatessaan Sunniva-rouvan. Sitten hän oli ottanut rouvaa kädestä ja jäänyt seisomaan hänen taakseen siten, että rouvan olkapää kosketti Erlendin kylkeen. Sunniva oli ymmärtänyt Erlendin seisoessa hänen takanaan siten ja katsoessa alas hänen varttaan pitkin, että Erlend ikään kuin sanattomasti uudisti vakuutuksen ja vahvisti häntä.
— Kristiina huomasi Munanin tuijottavan häneen hiukan peloissaan. Hän oli varmaan hymyillyt — ei oikein kaunista hymyä. Mutta äidin katsoessa häneen hymyili poika paikalla vastaan epävarmasti ja tunnustellen.
Kristiina tempasi hänet kiihkeästi syliinsä. Hän oli vielä niin pieni, niin pieni, tämä hänen nuorimpansa — ei ollut liian suuri äitinsä suudeltavaksi ja syleiltäväksi. Kristiina sipristi hänelle toista silmää — poika yritti myös sipristää omaansa, mutta molemmat tahtoivat aina mennä kiinni — äiti nauroi ääneen, ja silloin nauroi Munankin niin että helisi, äidin painaessa ja puristaessa häntä itseänsä vasten.
Lauritsa oli istunut koira sylissään. Molemmat kuulostivat metsään päin.
"— Se on isä!" Koira edellä ja poika perässä törmäisivät sitten molemmat jyrkkää rinnettä alas.
Kristiina jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän nousi ja meni kalliokielekkeen päähän. Siellä he nyt tulivat: Erlend, Naakkve, Ivar ja Skule. He tervehtivät häntä iloisesti ja remuten.
Kristiina vastasi. Olivatko he tulleet hevosia hakemaan, kysyi Kristiina. Eivät, vastasi Erlend, Ulf oli aikonut lähettää Sveinbørgin hevosten hakuun illalla. Erlend oli lähtenyt Naakkven kanssa hirvenajoon, ja kaksosille oli tullut ikävä äitiä.
Kristiina ei vastannut mitään. Hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin kysyikään. Naakkve talutti koiraa nauhasta. Hän ja isä olivat puetut harmaan- ja mustankirjavaan sarkamekkoon, joka ei erotu maaperän väristä. Kaikilla oli jousipyssyt.
Kristiina kysyi kartanon kuulumisia, ja Erlend jutteli heidän kulkiessaan rinnettä ylös. Ulfilla oli parhaillaan kovimmat elonkorjuukiireet; hän oli tyytyväinen satoon, mutta olki oli lyhyttä ja vilja oli kypsynyt liian äkkiä kuivuudessa ylimmillä pelloilla, tähkät tahtoivat varista. Ja kaura oli valmis tuossa paikassa. — Ulf sanoi olevan välttämätöntä pitää kiirettä. Kristiina nyökkäsi, astuskeli edelleen eikä virkkanut mitään.