Hän oli itse mukana lypsyllä navetassa. Hänestä oli hauska se hetki, jolloin hän istui pimeässä nojaten pulleaa lehmänvatsaa vasten ja tunsi maidon imelän tuoksun nenässään. Psiu, psiu, kuului pimeästä siltä taholta, missä karjapaimen lypsi. Voimakas, lämmin navetan haju, pajuköyden kitinä, sarven kopsahdus puuhun, kytkyessä kastuneella multalattialla jalkojaan liikuttava lehmä, hännän huiskaukset, joilla eläimet häätivät luotaan kärpäsiä — kaikesta tuosta lähti ihmeellinen rauha. Västäräkit, jotka olivat pitäneet sijaansa täällä kesällä, olivat lähteneet etelään.
Lehmät olivat rauhattomia tänään. Blaasida työnsi jalkansa maitoastiaan. Kristiina torui ja läimäytti sitä kylkeen. Seuraava vääntäysi ihan vääräksi heti kun Kristiina lähestyi. Sillä oli haavoja utareissa. Kristiina veti vihkisormuksen sormestaan ja lypsi ensi suihkauksen sen läpi.
Hän kuuli Ivarin ja Skulen äänet ulkoa aidan luota — he kuiskasivat ja heittivät kivillä vierasta sonnia, joka seurasi heidän karjaansa joka ilta. He olivat tarjoutuneet auttamaan Finniä vuohien lypsyssä tarhassa, mutta olivat kyllästyneet siihen.
Kristiinan noustessa vähän myöhemmin mäkeä ylös olivat nämä pojat kiusaamassa kaunista valkoista mullikkaa, jonka Kristiina oli antanut Lauritsalle — tämä seisoi itkien vieressä. Äiti laski rainnat maahan, pudisteli poikia hartioista ja työnsi heidät menemään — poikien piti jättää rauhaan veljensä vasikka, kun omistaja käski.
Erlend ja Naakkve istuivat porraspaadella; heillä oli välissään tuore juusto, josta he työnsivät suuhunsa lohkareen toisensa perästä tukkien sitä Munaninkin suuhun, joka seisoi Naakkven polvien välissä. Naakkve oli pannut äidin jouhisiivilän pienokaisen päähän ja sanoi, että nyt oli Munan näkymätön — se ei ollut mikään siivilä, vaan taikalakki. Kaikki kolme nauroivat — mutta heti kun Naakkve huomasi äidin, hän ojensi siivilän tälle ja otti rainnat äidin käsistä.
Kristiina vitkasteli maitoaitassa. Oven yläpuolisko oli raollaan ja siitä näki ulompaan suojaan — toiset olivat sytyttäneet aimo roihun. Häilyvän tulen punerruksessa istuivat nyt Erlend, lapset, palvelusneito ja kolme paimenta syömässä.
Kun hän tuli sisään, olivat he jo lopettaneet. Hän näki että pienemmät pojat oli pantu penkille nukkumaan; he olivat varmaan jo unessa. Erlend oli heittäytynyt sängylle. Kristiina oli kompastua hänen päällysnuttuunsa ja saappaihinsa; hän nosti ne ohikulkiessaan maasta ja meni sitten ulos.
Taivaalla viipyi vaalea kajastus, ja lännen tuntureiden yllä kulki punainen viiru; kirkkaassa avaruudessa vaelsi muutama tumma pilvenhattara. Näytti tulevan kaunis sää huomiseksi, sillä ilma oli tyyni ja alkoi käydä kylmäksi yötä vasten — tuuli nukkui, mutta pohjoisesta, alastomilta harmailta tuntureilta kävi kolea uho, tasainen kylmän henki. Kaakossa ilmestyi kuu pikkuvuorien takaa melkein täysipyöreänä, isona ja himmeän punaisena soista nousevassa hienossa huurussa.
Vieras sonni kulki ölisten ja mylvien jossakin aukeaa pitkin. Muuten oli niin äänetöntä, että oikein tuntui pahalta — ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin heidän tunturiniittynsä alla virtaavan vähäisen puron lorina ja metsän sisästä tuleva kohu — rauhaton humina, joka liikahti oksien välissä, vaikeni ja siirtyi taas toisaanne — Kristiina järjesteli muutamia pyttyjä ja kaukaloita, joita oli aitan seinustalla, Naakkve ja kaksoset tulivat ulos — äiti kysyi minne he aikoivat mennä.
He vastasivat tahtovansa nukkua vajassa — maitoaitassa haisi niin juustolta ja voilta ja vuohilta, jotka nukkuivat vieressä.